Some girls are bigger than others

Viime viikolla Chile vuosien odotuksen jalkeen luovutti Perun ex-presidentin Alberto Fujimorin Peruun oikeudenkayntia varten vastaamaan ihmisoikeusrikkomuksistaan ja korruptioskandaalistaan. Sivullisena tarkkailijana itselleni on ollut lieva yllatys se, etta jotkut perulaiset yha ajattelevat Fujimorin olleen Perun paras presidentti. Monimutkaisessa yhteiskunnassa ei mikaan ole yksinkertaista. Fujimori nosti Perun inflaation kourista aloittaessaan kymmenen vuoden presidentin uransa vuonna 1990 ja hanen kunniakseen lasketaan osittain myos Sendero Luminoson kukistaminen. Tahdon kuitenkin uskoa, etta vakivaltaan voi vastata muullakin tavoin kuin vuodattamalla lisaa verta. Innolla seurataan, miten paha saa palkkansa.

Kolmasosa Perun visiitistani on nyt takana ja olen vahitellen oppinut talon tavoille niin kotona kuin La Casa de Panchitassakin. Tyoni taalla ei ole ollut aivokapasiteetin kayton suhteen niin haasteellista kuin olisin toivonut, mutta mielenkiintoista se on monella tapaa. Projektit joissa taalla paaasiallisesti toimin ovat luku-ja kirjoitustaito projekti Cordaid, seka suomalaisen rahoituksen avulla pyoriva Naisasialiitto Unionin seksuaalivalistusprojekti. Naiden lisaksi pidan kotiapulaisille sunnuntaisin englannin ja suomen kielen tunteja. Kylla, he haluavat oppia suomea! Haasteellista on ollut ottaa selville etta miten nama meidan verbit oikein kayttaytyykaan, oman aidinkielen kielioppi on valitettavan huonosti hallussa. Abladiivit ja ne muutkin kaverit kun taisi mun osalta unohtua sinne yla-asteelle.

Vaikka kaikki koulussa opetettu ei paahani ole jaanyt, tahdon silti kumartaa syvaan koulupakolle. Taalla nakee niin konkreettisesti sen mitka lahtokohdat koulunkaynti antaa elamalle. Koulussa oppii oppimaan! Vasta aikuisialla koulun aloittavilta puuttuu kokonaan sellainen ongelmanratkaisukyky ja kyky johtopaatoksien tekemiseen, joka itselle tuntuu ihan synnynnaiselta. Lapsuuden menetettyja kouluhetkia ei jalkeenpain pysty enaa taysin korjaamaan. On surkeaa nahda kun aikuiset ihmiset eivat pysty suoriutumaan tehtavasta, jonka ekaluokkalainen lapsi normaalisti tekisi hetkessa. LCP:n Cordaid-projektissa on paamaarana ensimmaisen asteen opiskelijoiden, niin lasten kuin aikuistenkin, lukemiseen ja kirjoittamiseen motivoiminen. Vierailuilla kerrotaan erilaisten oheismateriaalien avulla opettavainen satu ja oppilaita aktivoidaan eri tavoin osallistumaan tarinan kulkuun. Taman jalkeen oppilaat tekevat muutaman tehtavan, jossa he pohtivat tarinan tapahtumien merkityksia. Lokakuussa aloitamme uuden tarinan parissa, jota varten olen kuluvan viikon aikana taiteillut naamareita. Viikonlopun aikana pitaisi viela opetella laulu, jota sitten maanantaina on jo tarkoitus koulussa luritella. Ei tietenkaan yksin.

Cordaidiin kuuluu osana myos kulttuurivierailut, joihin oppilaita viedaan kaksi kertaa vuodessa. Taman vuoden viimeinen Salida cultural oli viime viikolla, mutta sita ennen sain nahda kolumbialaisen Humberton tarinatuokion lukuisia kertoja. Itse olen nauttinut eniten koulukaynneista lasten kanssa, lapset kun ovat aina yhta innostuneita. Ja samalla olen paassyt irti koko-komplekseistani. Jos joskus olen tuntenut oloni isoksi sovituskopin peilia tiiraillessani, niin taalla lapset jaksavat kylla ihmetella suuria kasiani ja jalkojani niin avoimesti, ettei sita voi kuin nauraa.

Ulkomailla elon miinuspuolena on se, etta joutuu hyvastelemaan ihmisia joihin on jo ehtinyt kiintya. Nora muutti kampastammme pois jokin aikaa sitten ja eilen jouduin antamaan lahtohalit eraana aamuyosta puistossa tapaamalleni ja jo ystavakseni tulleelle Tomille, joka palasi toisessa NGO:ssa suorittamansa kuuden viikon volujakson jalkeen takaisin Madridiin. Elama kuitenkin jatkuu vilkkaana, ja alan jo ihmetella miten ehdin taman puuttuvan neljan kuukauden aikana tekemaan ja nakemaan kaiken sen mita haluaisin, jos aika rientaa yhta nopeasti eteenpain kuin se tahan mennessa on tehnyt. Pekka matkaa luokseni reilun kahden viikon paasta(!!) ja lokakuussa saan mahdollisuuden lomailla hieman. Tarkoituksenamme on lahtea Huarazin vuorille trekkaamaan ja kayda vihdoin katsomassa milta se viidakko oikein nayttaa. Syvalle amatsonin uumeniin ei kuitenkaan ole aikaa menna, vaan tyytynemme ihailemaan metsikkoa selvan reunalta Tingo Mariasta.

Lima top 5

1. Elokuvat
Tuntuu kuin olisin taivaassa. Kuluneen viikon aikana olen ollut elokuvissa viisi kertaa, joka on lahes suoraan verrattavissa siihen, etta elokuvissakaynti taalla on lahes viisi kertaa halvempaa kuin Suomessa. Elokuvia on yleensa helposti nahtavissa originaalilla kielella ja valikoimakin on vahintaan yhta hyva kuin Turussa. Kaksi suurimman vaikutuksen tehnytta taalla nakemaani filmia ovat Vida secreta de las palabras (Espanja 2005) ja Life of the others (Saksa 2006). Suosittelen kaikille lampimasti.

2. Kylatunnelma
Vaikka Lima on kahdeksan miljoonan asukasmaarallaan suurkaupunki, tuntuu Mirafloresin kaupunginosa olevan kuin oma itsenainen kaupunkinsa. Riippumatta siita kuinka iso kaupunki on kyseessa, samat ihmiset sita tulee aina vastaan jos itsella on jonkinlainen rutiini arjessa. Tuttuja tuntuu taalla tulevan vastaan melkein useammin kuin Turussa. Omasta mielestani Miraflores on yksi Perun persoonattomimmista paikoista ostoskatuineen ja turisteineen, eika Starbucksin, KFC:n ja Mc Donaldsin lasnaolo asiaa ainakaan helpota. Kuitenkin olen jo loytanyt sielta jo useita lempipaikkoja niin kulinaaristen kuin kulttuuristen nautintojenkin suhteen ja onhan se meren lasnaolo turkulaiselle aina tarkeaa. Miraflores ei ole Liman kaupunginosista se, jossa mieluiten asuisin, mutta luultavasti se, jossa on helpointa asua. Toihin paasen yhdella combilla ja niin palvelut kuin vapaa-ajan menomestatkin ovat kaden ulottuvilla. Lahikauppaan on kaksi korttelia, elokuviin kolme ja paikalliseen suosikkipubiimme nelja. Voin siis rauhassa kavella kotiin yksinkin, vaikka aurinko olisikin jo laskenut tai vasta nousemassa. Lenkillekin paasee katevasti rantabulevardille, vaikka ensimmaiset kymmenen minuuttia taytyy pujotella autojen valissa.

3. Ruoka
Kasvissyonti ei ikina ole ollut nain helppoa! Vaikka popsisin mieluusti kalaakin, ei siihen ole Limassa viela ollut tarvetta, koska terveysintoilu on taalla talla hetkella niin pop, etta kasvisravintoloita nousee kuin sienia sateella. Eihan taalla kukaan sita ymmarra etta joku jattaa lihan syomatta ekologisista tai elainoikeudellisista syista, mutta ilmassa leijuu vahva illuusio siita etta kasvisruoka on terveellista ja laihduttavaa. Kiitos ja kumarrus siita. Esimerkiksi korttelin paassa kotiovelta on ihana lounaspaikka jossa tarjoillaan perulaiseen tapaan valmistettua kasvisruokaa ja vaihtoehdotkin ovat aina vitriinissa nahtavilla, jottei tarvitse ostaa soijasikaa sakissa.

4. Koti
Kotona en toistaiseksi ole ehtinyt paljoa muuta kuin nukkumaan, syomaan ja siivoamaan. No oikeestaan en niin kauheesti oo ees ehtinyt siivoomaan. 47 tunnin tyoviikot ja menojalan vipatus on pitanyt huolen siita, etten ole ehtinyt tylsistymaan. Painvastoin tuntuu silta, etta vuorokauden tunnit loppuvat kertakaikkiaan kesken! Tama on elamani ensimmainen solukamppakokemus ja taytyyhan se myontaa, etta taalla ja nyt tama on ainut oikea ratkaisu. Varsinkin kun kamppikset ovat suunnilleen yhta kiinnostuneita menemisesta, kortin pelaamisesta ja elokuvissa kaymisesta kuin minakin. Ainut herne siella patjan alla tuntuu olevan se, ettei sielta suihkusta aina tule lamminta vetta. Sen verran prinsessa olen viela, vaikka en muuta valittamista olossani taalla oikeestaan keksi.

5. Ihmiset
Viimeinen ja tietysti tarkein. Elamani taalla on toistaiseksi muistuttanut pitkalti vaihto-oppilasvuotta, koska olen viettanyt suurimman osan vapaa-ajastani muiden ulkomaalaisten kanssa englantia tai suomea puhuen. Mutta kohta suomikin jaa taas vahemmalle kun etvo-kollegojeni aika taalla alkaa olla taysi. Ja kyllahan sita on tullut tutustuttua myos perulaisiin, niin tyossa kuin vapaa-ajallakin. Yleistaen (ja viheltelyna esiintulevan machokulttuurin unohtaen) perulaiset ovat sydammellista ja hauskaa sakkia. Kylla se tunnelma on heti lampimampi kun jokainen kohtaaminen kruunataan poskipusulla. Suomalaista hajurakoa kunnioittavana ihmisena taman pienen eleen omaksuminen on jo yksinaan muuttanut minua. Eihan sita voi olla pahalla tuulella kun on poski muiskauksista markana.

Oikeudet muutoksiin pidatetaan.

Un pequeño viaje a Ayacucho

Takana on kolmen paivan lomareissu Ayacuchoon, joka sijaitsee 2700 metria merenpinnan ylapuolella reilun 500 kilometrin paassa Limasta. Matkamme paikan paalle kesti viisi tuntia suunniteltua enemman rengasrikosta ja tien huonosta kunnosta johtuen. Luulen viivastyksien kuitenkin olleen onni onnettomuudessa, koska nyt meilla oli mahdollisuus nahda upea lumen peittama vuoristo paivanvalossa ylittaessamme Andeja yli 4000 metrin korkeudessa. Ja koska kaikki eivat ole tutustuneet edelliseen matkablogiimme, niin taytynee minun tassakin tuulettaa Perun busseja, joissa pelataan bingoa, katsotaan elokuvia ja nukutaan puolimakuuasennossa peiton alla. Ruokatarjoilua unohtamatta. Nama edut koskevat siis kalliimpien = turvallisempien bussiyhtioiden autoja, joissa meno on vahan niinkuin matkustaisi lentokoneessa. Lentokone-vertaus pitaa paikkansa myos pelkotilojen osalta, koska vuoristossa tiet eivat ole suoria eivatka leveita.
Ayacucho toimi koko 1980-luvun Perun terroristijarjesto Sendero Luminoson tukikohtana, joka tarkoitti sita, etta kaupunki irrouttautui muusta Perusta ja sen asukkaat joutuivat terroristiryhman ja hallituksen valisten taisteluiden valikateen. Terrorismin aikakausi on jattanyt verisen jaljen Perun historiaan, ja sen sotkuja setvitaan vielakin. Kuulemma jopa 70 % kaikista terrorismin aikana tapahtuneista kidutuksista ja katoamisista tapahtui juuri Ayacuchossa. Vaikka kaupungilla ei ole ollut kuin viisitoista vuotta aikaa palata normaaliin elamanrytmiin, ainut nakyva muisto terrorismin ajoilta on kaupungissa sijaitseva entinen vankila, joka on sittemmin muutettu kasityolaisten kauppahalliksi.

Talla hetkella Ayacucho on kaunis ja rauhallinen kaupunki, joka on toistaiseksi saastynyt suurilta turistimassoilta. Melkein jo luulimme olevamme ainoat gringat koko kaupungissa, mutta tulihan niita sitten jossain vaiheessa kuitenkin vastaan. On onni ehtia nakemaan tuollainen vuoristokaupunki viela koskemattomana. Kymmenen vuoden kaupunki lienee jo turistien valloittama ja kaikkien Plaza de Armasta ymparoivien talojen parvekkeet ovat taynna ravintoloita kuten esimerkiksi Cuzcossa.

Ohut vuori-ilma hidasti menoamme ensimmaisena paivana, mutta perjantaina huristelimme combilla laheiseen Quinuan kylaan, jossa saimme ihailla loputonta vuorijonoa ja nauttia rauhallisesta maalaistunnelmasta. Paikka oli niin rauhallinen, etta melkein tuntui kuin aika olisi pysahtynyt. Parasta heti maisemien jalkeen oli herkullinen alkuperaisnaisilta ostamamme mossolounas emolienten (lammin teentapainen juoma) kera, jonka nautimme paikallisella torilla.
Matkakarpanen pisti kylla taas pahasti takapuoleen ja odotan kovasti jo seuraavaa reissurupeamaa, joka alkanee viimeistaan lokakuussa kun Pekka tulee tanne. Kotiinpaluu ei kuitenkaan talta reissulta ollut ankeaa, koska arki Limassa on ainakin toistaiseksi kaikkea muuta kuin puuduttavaa.