Tarkkailija

Vihdoin joku on nostanut harmaan lasikuvun kaupungin yltä. Viimeisen neljän kuukauden aikana Liman ilmasto on pitkälti tuntunut siltä kuin asuisi suljetussa tilassa, jossa pakokaasuista ilmaa on mahdotonta paeta. Koko talven oli joka päivä sama sää. Harmaata, kosteaa ja koleaa, eikä koskaan tuulta, sadetta eikä sammakoita. Nyt on kuitenkin jo kesän merkkejä ilmassa. Auringon säteet tunkeutuvat saastepilvien läpi lähes joka päivä, torakat ryömivät koloistaan ja perhoset lentelevät pilvinä puistossa. Pilvipeitteen repeytymisen ansiosta olen nähnyt Liman taivaalla ensimmäistä kertaa kuun ja tähtiä! Viime päivien auringonpaisteen perusteella alan jo aavistella että tulevat kaksi kuukautta tulevat olemaan melkoisen hikiset.

Edellisviikolla tapahtui jotain harvinaista, kun Björk saapui Limaan. Harvinaista siksi, että suuret maailmantähdet harvemmin jatkavat Etelä-Amerikan kiertuettaan Peruun asti. Eikä sinänsä ihme. Liput maksoivat saman verran kuin Euroopassa, eli vain harvalla perulaisella sellaiseen on varaa. Jonkin aikaa asiaa manattuani sain selville, että se johtuu verotuksesta, eikä artistien ahneudesta. Björkin keikalle lähdin tosifanien kanssa vip-lipuilla, joka tarkoitti aidattua aluetta lavan edessä. Hienoa esteettömän näkymän ja hienon keikan lisäksi minuun teki suuren vaikutuksen se, että kalja ja pisco sour tarjoilu tuli lavan reunalle asti, eikä varattua paikkaa tarvinnut menettää kaljajonojen takia. Eli yllätyksekseni tapahtuma oli hyvin organisoitu, vaikka omaa paikkaani jonossa olikin varattu aamupäivästä asti.

Elämänlaatuni on viime viikkoina parantunut huimasti huoneen muutoksen myötä. Uusi luukkuni on ihan oikea asunto jossa tekee mieli kölliä. Pekan ja suomityttöjen lähdön jälkeen olen varannut enemmän aikaa rentoutumiseen ja kulttuurin harrastamiseen. Tällä hetkellä myös elokuvat täyttävät vapaa-aikaani, koska meneillään on kahden viikon Aki Kaurismäen retrospektiivi jossa pyörii 15 eri filmiä. Tuntuukin huvittavalta että saan näin Limassa ollessani mahdollisuuden nähdä Kaurismäen filmejä, joita en vielä Suomessa ole nähnyt. Suomen promootioon törmäsin myös sunnuntain El Comericiossa (Perun laajalevikkisin sanomalehti), jossa oli iso juttu Suomen koulutuksesta, joka on jälleen kerran todettu maailman parhaimmaksi.

Vaikka viihdyinkin erinomaisesti ensimmäiset kuukaudet Saijan ja Noran kanssa, olen nyt tyytyväinen siihen, etten voi enää lintsata espanjan harjoittelusta, vaan sosiaalinen elämäni on nyt lähes täysin espanjankielistä. Lisäksi työnarkomaani luonteelleni on tehnyt hyvää se, että töitä on ollut paljon, koska muita kokopäivävoluja ei ole ollut hommiani jakamassa. Muutoksen myötä myös pakon edessä tapahtuva jatkuva ystävänhaku on tuottanut vähitellen hyviä tuloksia. Myös La Casa de Panchitan enkun ryhmäni tyttöjen kanssa olemme jatkaneet yhdessäoloa sunnuntain työpäivien jälkeen. Viime sunnuntaina vietimme iltaa kotonani pisco souria maistellen. Niin raskasta ja tiivistahtista kuin heidän kotiapulaisten arki onkin, osaavat he silti olla uskomattoman iloisia ja energisiä, että itseäni oikein hävettää kun niin usein tuntuu oma akku vetelevän viimeisiä.
Viimeinen kuukausi on töiden puolesta ollut kiireinen. Esityksiä kouluissa on ollut päivittäin ja sen lisäksi olemme pakertaneet maanantaina La Casa de Panchitassa alkanutta näyttelyä varten. Näyttely on osa Cordait-projektia ja esillä on oppilaiden kuluneen vuoden aikana tekemiä töitä. Tämän viikon jälkeen kouluprojektit tältä vuodelta kuitenkin loppuvat ja rytmi sen myötä rauhoittunee. Ensi viikolla arkeen tuo vaihtelua parin päivän työmatka Ayacuchoon.
Tänään aamusta jouduin menemään migracionesiin jonottamaan maassaololuvan pidennystä. Maahan tullessa turistiviisumilla maassa saa olla 90 päivää, jonka jälkeen toimistolla joutuu kuukausittain käymään ostamaan lisää aikaa, hinta on suunnilleen dollarin päivässä. Toinen vaihtoehto on matkata toisaalleen rajojen ulkopuolelle, mutta vähäisten vapaapäivien ja Perun kouluamattomien maastojen houkutuksen takia itse päätin lopulta maksaa maassaolostani. Prosessi ei sinänsä ole vaikea, itse olen selvinnyt jonoista toistaiseksi suhteellisen nopeasti. Matka virastoon on kuitenkin kaoottinen ja muistuttaa hyvin siitä että elämme kehitysmaassa. Kuten täällä yleisestikin, kaduilta voi ostaa lähes mitä vain karttapalloja myöten. Maassa jossa sosiaaliturvan kattavuus on heikko ja epävirallisissa työsuhteissa työskentelevien osalta olematon, on ihmisten työllistettävä itse itsensä. Kerjäläisiä ei kaduilla oikeastaan näe, vaan kaikilla on jotain myytävänä. Virastoon johtava katu viliseekin kauppiaita myyden niin kyniä, passikoteloita kuin lomakkeitakin, joita kyllä saa talosta ilmaiseksi. Perulaisista yli 70 % työskentelee epävirallisella sektorilla. Harmaan työn tekijöitä ovat esimerkiksi ilman työsopimusta työskentelevät kotiapulaiset, suurin osa taksikuskeista, kengänkiillottajat kaduilla sekä combeissa karkkeja ja pientä tilpehööriä kauppaavat myyjät. Voi vain ihmetellä saako liikennevaloissa suihkepulloja kauppaava yrittäjä riittavästi ansioita elämiseensä. Tuskin.

Jouluun on enää neljä viikkoa aikaa ja täälläkin alkaa erilaista joulumateriaa nousta ympäriinsä päivä päivältä enemmän. Joulun kaupallisuus korostuu täällä entisestään. Vaikka kuusia ei tässä maassa kasva, lunta ei löydy kuin vuorten huipuilta, eikä joulupukkikaan tarvitse paksua nuttuaan etelän lämmössä, ovat joulun symbolit täällä täsmälleen samat kuin pohjoisessakin. Lumiukko-ikkunan koristeista ja laulavista valoista huolimatta joulutunnelma ei ole onnistunut tarttumaan vielä minuun. Enkä kyllä uskokaan että auringonpaahteessa pystyn saavuttamaan samaa joulun harrasta tunnelmaa, kuin Suomen pimeässä ja muistoissani niin valkeassa joulussa. Varsinkaan ilman oman perheen hellää huomaa. Jouluaaton suunnitelmani ovat vielä auki, mutta ilokseni sisko lentää Liman kentälle joulupäivän aamuna. Toivottavasti mukanaan muutama joulutorttu ja pipari.

Vaikka elämä täällä rullaa eteenpäin mukavasti, on mieltä painanut asiat kotipuolessa, kuten viimeisessä kirjoituksessanikin mainitsin. Edellisviikolla toivonkipinä sammui ja pappa nukkui pois. Lauantaina ovat hautajaiset, joihin en surukseni pääse mukaan. Ajatuksissani olet pappa kuitenkin.

Los ganadores :)

Minäkin olen trekkaaja, nyt se on vihdoin tullut todetuksi. Kaksi viikkoa sitten teimme Pekan, neljän muun urhean turistin, oppaan, kolmen aasin ja aasimiehen kanssa neljän päivän Santa Cruz-trekin Vaqueriasta Cachapampaan. Kaksi ensimmäistä päivää kipusimme ylöspäin määränpäänä 4750 metrin korkeudessa sijaitseva Punta Union ja kaksi viimeistä laskeuduimme alaspäin. Toisena päivänä nousua kertyi yli 1000 metriä, eli kuten arvata saattaa, hymy ei silloin ollut herkässä. Ohuen ilman lisäksi kipuamisesta teki raskasta lähtöä edeltävänä iltana saamani lievä ruokamyrkytys, joka vaivasi vatsanseutua reissun alkupäivät. Ajoituksemme meni sadekauden alun takia pari viikkoa pieleen ja vettä tuli taivaalta joka päivä, välillä myös rakeiden muodossa. Vesisade alkoi harmittaa huomatessamme, etteivät matkanjärjestäjältä lainaamamme sadehousut olleetkaan sateenkestäviä. Aika kuitenkin kultaa muistot eikä tuollaisia pieniä vastoinkäymisiä muista enää jälkeenpäin. Nyt päällimmäisenä muistoissa on vain upeat maisemat ja se mielen vallannut voiton tunne, kun ylämäki vihdoin päättyi.





Viime viikolla teimme toisen visiitin Liman ulkopuolelle. Alun perin ajatuksenamme oli lähteä Tingo Mariaan katsomaan viidakkoa, mutta busseja sinne ei kokan viljelijöiden protestien takia kulkenutkaan. Vaihdoimme siis suunnitelmaa ja lähdimme sen sijaan Huancayoon junalla, joka matkaa maailman toiseksi korkeimmilla raiteilla ja ohittaa maailman korkeimman juna-aseman. Juna Huancayoon matkaa vain kerran kuussa, joten oli onni, että se sattui meidän kannaltamme juuri oikealle päivälle.

Koska edellinen reissu oli fyysisesti haastava, vietimme tällä kertaa aikaamme rentoutuen, syömällä hyvin ja löntystellen kevyesti auringonpaisteessa. Kukkuloille kiivetessä huomasin että korkealla tehty trekki ei ollut vielä kehittänyt immuniteettia vuoristotautiin, vaan sydän pomppi 3300 metrissä samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Onnistuimme innostamaan Huancayoon mukaan myös irlantilaisen Lucyn, joka oli kanssamme trekkaamassa Huarazissa. Itse jouduin palaamaan Limaan sunnuntaiksi töiden takia, mutta Pekka ja Lucy jatkoivat matkaansa vielä Ayacuchoon. Rotkon partaalla kulkeva päällystämätön tie Huancayosta Ayacuchoon oli yöllä kuulemma jännä kokemus. Vastapainoksi pääsin itse Limaan palatessani matkustamaan business-luokassa, kun bussiemäntä tuli parin minuutin matkustamisen jälkeen ehdottamaan minulle siirtymistä alakertaan, jossa oli yksi tyhjä sänkypaikka jäljellä. Mukava peti ja dubbaamaton elokuva olivat oiva lopetus lomalle.

Olen nyt ollut Limassa puolet vapaaehtoisajastani ja samalla koen pienoista elämänmuutosta. Kaimani lähti kotimatkalle viime viikolla ja nyt olen ainakin vuoden loppuun ainut suomalainen La Casa de Panchitassa. Sunnuntaina muutin Saijan vanhaan huoneeseen, jossa saan nyt nauttia jykevistä seinistä sekä oman vessan ihanuudesta. Pekka on ollut täällä nyt reilut kolme viikkoa ja uskoakseni ehtinyt melko hyvin näkemään millaista eloa Perussa vietän, niin töiden kun vapaa-ajankin puolesta. Tutustuminen La Casa de Panchitaan ja Liman syrjäseutuihin ovat varmasti opettavaisinta mitä itse pystyn Limasta näyttämään. Aika on taas kerran kulkenut siivillä ja hyvästely on edessä perjantaina.

Kaiken tämän ohella täytyy välillä katsoa kauemmas tulevaisuuteen, eli aikaan paluun jälkeen. Yliopiston edustajistovaalit ovat tällä viikolla ja allekirjoittanut on taas kisassa mukana, vaikkakin vaalikampanjointi on tällä kertaa ollut minimissä. Muuten mieltäni painaa huoli sairaalassa olevasta papastani, jonka voimien toivoisin riittävän vielä pitkälle. Tuntuu pahalta olla toisella puolella maailmaa kun omassa perheessä on menossa näin kriittiset hetket. Halauksia!