Dreaming of the white Christmas, eli nauttien kesän auringosta :)

Kesäauringon paahteessa on joulutunnelman löytäminen yllättävän vaikeaa, varsinkin kuin normaalit joulurutiinit, kuten marlin glögin ryystäminen, eivät ole olleet mahdollisia. Lohdukseni perinteinen perulainen jälkiruoka arroz con leche (riisiä maidolla) on kanelin kera nautittuna lähes joulupuuron veroinen. Myös tänään postissa saapunut joulukalenteri helpotti kummasti oloa. Luokkalaisteni kanssa olen harjoitellut Tonttujen jouluyötä La Casa de Panchitan ensi sunnuntaisiin joulujuhliin, mutta sekään ei ole onnistunut herättämään joulutunnelmaa sisälläni. Joulu on hyvin esillä Liman kaupunkikuvassa. Jouluvalot laulavat epävireisesti ja vilkkuvat villinä kaikissa sateenkaaren väreissä. Mauttomien joulukuusien rinnalla seimiasetelmat ovat ehkä ainut asia joka täällä henkii joulun perinteistä kauneutta. Näyteikkunoiden lumiukot ovat hyvä symboli joulun kaupallisuudesta maassa, jossa lunta löytyy vain vuorten huipuilta. Kauppojen joulupukeillakin on varmasti kova hiki paksuissa nutussaan...

Pikkujoulujen tapaan täälläkin on perinteenä lahjojen vaihto. Salaiset kaverit jaettiin työporukan kesken jo marraskuun puolella ja arjen piristyksenä toimistolla on laatikko johon voi jättää pieniä lahjuksia salaiselle ystävälleen. Lahjojen vaihto huipentuu keskiviikkona joululounaaseen, joka luullakseni vastaa pitkälti suomalaisia pikkujouluja, varsinkin kun kaljaa on taidettu ostaa varastoon melko lailla. Eilen pidimme myös englannin ryhmäni kanssa pienet joulujuhlat kotonani perulaisia herkkuja kokkaillen ja lahjoja vaihtaen. Ilman pienintäkään ennakkoaavistusta illanistujaiset muuttuivat myös yllätys syntymäpäiväjuhlikseni! Tytöt olivat ostaneet kirjaillun suklaakakunkin. Ensimmäinen synttäriyllätys sai kyllä liikutuksen silmäkulmiin, yllätyskakuista en ole saanut nauttia sen jälkeen kun muutin pois vanhempieni hoivista. Nimenomaan sunnuntain englannin tunneilla muodostetut ihmissuhteet ovat työni parasta antia. Tytöt ovat osoittaneet todeksi sen perulaisten sydämellisyyden. Rakkautta ja lämpöä riittää jaettavaksi, ja yhteisiä hetkiä on kertynyt runsaasti myös La Casa de Panchitan ulkopuolella. Vaikka paperilla olenkin tituleerattu opettajaksi, totuuden nimissä he ovat opettaneet minulle vähintään yhtä paljon.

Perun vastineet glögille ja pipareille ovat kaakao ja paneton, eli hedelmäkakku. Paneton lieneekin ainut täkäläinen perinneruoka, joka ei minuun ole tehnyt vaikutusta. Selitys sille taitaakin löytyä siitä, ettei se ole alun perin perulainen herkku. Muuten useimmissa kodeissa on juhlaruokana kanaa, joka lienee yksi perulaisten tärkeimmistä energianlähteistä. Joulua juhlitaan täällä jouluaattona puoliltaöin illallisella ja ainut virallinen vapaapäivä on 25. joulukuuta. Itse menen aattona pomon perheen luokse jouluillalliselle ja lupasin osallistua menun loihtimiseen leipomalla karjalanpiirakoita. Siskoni saapuu luokseni kyläilemään joulupäivällä aamuviideltä, joten matkaan illalliselta luultavasti suoraan lentokentälle. Nooran myötä saan viimein syyn tutustua Liman pakollisiin nähtävyyksiin kuten museoihin ja ehkä jopa hypätä turistibussin kyytiin, vaikka tärkeintä onkin jakaa hänen kanssaan kaikki ne paikat, maut ja ihmiset, joihin olen täällä jo ehtinyt kiintyä. Eilen ostin meille lentoliput Amatsonin sademetsän sydämeen Iquitokseen, jossa vietämme uuden vuoden. Kaupunkiin ei maateitse pääse, vaan lentämisen ohella ainut vaihtoehto on jokea pitkin paatilla, mutta matkaa Limasta kertyisi viisi päivää. Onneksemme muutama iquitoslainen kaverini on paikan päällä viettämässä pyhiä, joten saamme varmasti täydellisen opastuksen kaupungin saloihin.

Toissaviikolla tein toisen piipahdukseni Ayacuchoon, mutta tällä kertaa työn merkeissä. Olin mukana järjestämässä vuoden juhlia iltakouluissa opiskeleville kotiapulaisille, joille on vuoden mittaan järjestetty useita koulutuksia La Casa de Panchitan toimesta. Tapahtuman tarkoituksena oli hauskanpidon lisäksi tuoda kunnallisten päättäjien tietoon lapsityöongelman laajuus ja konkreettisesti näyttää kuinka paljon Ayacuchostakin löytyy alaikäisiä, jotka työskentelevät päivät ja opiskelevat illat. Monet heistä ovat jopa alle kymmenvuotiaita.

Koska epäoikeudenmukaisuutta ja surua löytyy maailmasta niin paljon, muistakaa kaikki näin joulun alla jakaa iloa kertomalla rakkaillenne että ne kolme kaunista sanaa. Itsekin tahdon nyt sanoa teille kaikille, että olette mielessäni ja nyt alkaa jo olla ikävä loistavaa seuraanne. Entonces..

!FELIZ NAVIDAD PARA TODOS!

Tarkkailija

Vihdoin joku on nostanut harmaan lasikuvun kaupungin yltä. Viimeisen neljän kuukauden aikana Liman ilmasto on pitkälti tuntunut siltä kuin asuisi suljetussa tilassa, jossa pakokaasuista ilmaa on mahdotonta paeta. Koko talven oli joka päivä sama sää. Harmaata, kosteaa ja koleaa, eikä koskaan tuulta, sadetta eikä sammakoita. Nyt on kuitenkin jo kesän merkkejä ilmassa. Auringon säteet tunkeutuvat saastepilvien läpi lähes joka päivä, torakat ryömivät koloistaan ja perhoset lentelevät pilvinä puistossa. Pilvipeitteen repeytymisen ansiosta olen nähnyt Liman taivaalla ensimmäistä kertaa kuun ja tähtiä! Viime päivien auringonpaisteen perusteella alan jo aavistella että tulevat kaksi kuukautta tulevat olemaan melkoisen hikiset.

Edellisviikolla tapahtui jotain harvinaista, kun Björk saapui Limaan. Harvinaista siksi, että suuret maailmantähdet harvemmin jatkavat Etelä-Amerikan kiertuettaan Peruun asti. Eikä sinänsä ihme. Liput maksoivat saman verran kuin Euroopassa, eli vain harvalla perulaisella sellaiseen on varaa. Jonkin aikaa asiaa manattuani sain selville, että se johtuu verotuksesta, eikä artistien ahneudesta. Björkin keikalle lähdin tosifanien kanssa vip-lipuilla, joka tarkoitti aidattua aluetta lavan edessä. Hienoa esteettömän näkymän ja hienon keikan lisäksi minuun teki suuren vaikutuksen se, että kalja ja pisco sour tarjoilu tuli lavan reunalle asti, eikä varattua paikkaa tarvinnut menettää kaljajonojen takia. Eli yllätyksekseni tapahtuma oli hyvin organisoitu, vaikka omaa paikkaani jonossa olikin varattu aamupäivästä asti.

Elämänlaatuni on viime viikkoina parantunut huimasti huoneen muutoksen myötä. Uusi luukkuni on ihan oikea asunto jossa tekee mieli kölliä. Pekan ja suomityttöjen lähdön jälkeen olen varannut enemmän aikaa rentoutumiseen ja kulttuurin harrastamiseen. Tällä hetkellä myös elokuvat täyttävät vapaa-aikaani, koska meneillään on kahden viikon Aki Kaurismäen retrospektiivi jossa pyörii 15 eri filmiä. Tuntuukin huvittavalta että saan näin Limassa ollessani mahdollisuuden nähdä Kaurismäen filmejä, joita en vielä Suomessa ole nähnyt. Suomen promootioon törmäsin myös sunnuntain El Comericiossa (Perun laajalevikkisin sanomalehti), jossa oli iso juttu Suomen koulutuksesta, joka on jälleen kerran todettu maailman parhaimmaksi.

Vaikka viihdyinkin erinomaisesti ensimmäiset kuukaudet Saijan ja Noran kanssa, olen nyt tyytyväinen siihen, etten voi enää lintsata espanjan harjoittelusta, vaan sosiaalinen elämäni on nyt lähes täysin espanjankielistä. Lisäksi työnarkomaani luonteelleni on tehnyt hyvää se, että töitä on ollut paljon, koska muita kokopäivävoluja ei ole ollut hommiani jakamassa. Muutoksen myötä myös pakon edessä tapahtuva jatkuva ystävänhaku on tuottanut vähitellen hyviä tuloksia. Myös La Casa de Panchitan enkun ryhmäni tyttöjen kanssa olemme jatkaneet yhdessäoloa sunnuntain työpäivien jälkeen. Viime sunnuntaina vietimme iltaa kotonani pisco souria maistellen. Niin raskasta ja tiivistahtista kuin heidän kotiapulaisten arki onkin, osaavat he silti olla uskomattoman iloisia ja energisiä, että itseäni oikein hävettää kun niin usein tuntuu oma akku vetelevän viimeisiä.
Viimeinen kuukausi on töiden puolesta ollut kiireinen. Esityksiä kouluissa on ollut päivittäin ja sen lisäksi olemme pakertaneet maanantaina La Casa de Panchitassa alkanutta näyttelyä varten. Näyttely on osa Cordait-projektia ja esillä on oppilaiden kuluneen vuoden aikana tekemiä töitä. Tämän viikon jälkeen kouluprojektit tältä vuodelta kuitenkin loppuvat ja rytmi sen myötä rauhoittunee. Ensi viikolla arkeen tuo vaihtelua parin päivän työmatka Ayacuchoon.
Tänään aamusta jouduin menemään migracionesiin jonottamaan maassaololuvan pidennystä. Maahan tullessa turistiviisumilla maassa saa olla 90 päivää, jonka jälkeen toimistolla joutuu kuukausittain käymään ostamaan lisää aikaa, hinta on suunnilleen dollarin päivässä. Toinen vaihtoehto on matkata toisaalleen rajojen ulkopuolelle, mutta vähäisten vapaapäivien ja Perun kouluamattomien maastojen houkutuksen takia itse päätin lopulta maksaa maassaolostani. Prosessi ei sinänsä ole vaikea, itse olen selvinnyt jonoista toistaiseksi suhteellisen nopeasti. Matka virastoon on kuitenkin kaoottinen ja muistuttaa hyvin siitä että elämme kehitysmaassa. Kuten täällä yleisestikin, kaduilta voi ostaa lähes mitä vain karttapalloja myöten. Maassa jossa sosiaaliturvan kattavuus on heikko ja epävirallisissa työsuhteissa työskentelevien osalta olematon, on ihmisten työllistettävä itse itsensä. Kerjäläisiä ei kaduilla oikeastaan näe, vaan kaikilla on jotain myytävänä. Virastoon johtava katu viliseekin kauppiaita myyden niin kyniä, passikoteloita kuin lomakkeitakin, joita kyllä saa talosta ilmaiseksi. Perulaisista yli 70 % työskentelee epävirallisella sektorilla. Harmaan työn tekijöitä ovat esimerkiksi ilman työsopimusta työskentelevät kotiapulaiset, suurin osa taksikuskeista, kengänkiillottajat kaduilla sekä combeissa karkkeja ja pientä tilpehööriä kauppaavat myyjät. Voi vain ihmetellä saako liikennevaloissa suihkepulloja kauppaava yrittäjä riittavästi ansioita elämiseensä. Tuskin.

Jouluun on enää neljä viikkoa aikaa ja täälläkin alkaa erilaista joulumateriaa nousta ympäriinsä päivä päivältä enemmän. Joulun kaupallisuus korostuu täällä entisestään. Vaikka kuusia ei tässä maassa kasva, lunta ei löydy kuin vuorten huipuilta, eikä joulupukkikaan tarvitse paksua nuttuaan etelän lämmössä, ovat joulun symbolit täällä täsmälleen samat kuin pohjoisessakin. Lumiukko-ikkunan koristeista ja laulavista valoista huolimatta joulutunnelma ei ole onnistunut tarttumaan vielä minuun. Enkä kyllä uskokaan että auringonpaahteessa pystyn saavuttamaan samaa joulun harrasta tunnelmaa, kuin Suomen pimeässä ja muistoissani niin valkeassa joulussa. Varsinkaan ilman oman perheen hellää huomaa. Jouluaaton suunnitelmani ovat vielä auki, mutta ilokseni sisko lentää Liman kentälle joulupäivän aamuna. Toivottavasti mukanaan muutama joulutorttu ja pipari.

Vaikka elämä täällä rullaa eteenpäin mukavasti, on mieltä painanut asiat kotipuolessa, kuten viimeisessä kirjoituksessanikin mainitsin. Edellisviikolla toivonkipinä sammui ja pappa nukkui pois. Lauantaina ovat hautajaiset, joihin en surukseni pääse mukaan. Ajatuksissani olet pappa kuitenkin.

Los ganadores :)

Minäkin olen trekkaaja, nyt se on vihdoin tullut todetuksi. Kaksi viikkoa sitten teimme Pekan, neljän muun urhean turistin, oppaan, kolmen aasin ja aasimiehen kanssa neljän päivän Santa Cruz-trekin Vaqueriasta Cachapampaan. Kaksi ensimmäistä päivää kipusimme ylöspäin määränpäänä 4750 metrin korkeudessa sijaitseva Punta Union ja kaksi viimeistä laskeuduimme alaspäin. Toisena päivänä nousua kertyi yli 1000 metriä, eli kuten arvata saattaa, hymy ei silloin ollut herkässä. Ohuen ilman lisäksi kipuamisesta teki raskasta lähtöä edeltävänä iltana saamani lievä ruokamyrkytys, joka vaivasi vatsanseutua reissun alkupäivät. Ajoituksemme meni sadekauden alun takia pari viikkoa pieleen ja vettä tuli taivaalta joka päivä, välillä myös rakeiden muodossa. Vesisade alkoi harmittaa huomatessamme, etteivät matkanjärjestäjältä lainaamamme sadehousut olleetkaan sateenkestäviä. Aika kuitenkin kultaa muistot eikä tuollaisia pieniä vastoinkäymisiä muista enää jälkeenpäin. Nyt päällimmäisenä muistoissa on vain upeat maisemat ja se mielen vallannut voiton tunne, kun ylämäki vihdoin päättyi.





Viime viikolla teimme toisen visiitin Liman ulkopuolelle. Alun perin ajatuksenamme oli lähteä Tingo Mariaan katsomaan viidakkoa, mutta busseja sinne ei kokan viljelijöiden protestien takia kulkenutkaan. Vaihdoimme siis suunnitelmaa ja lähdimme sen sijaan Huancayoon junalla, joka matkaa maailman toiseksi korkeimmilla raiteilla ja ohittaa maailman korkeimman juna-aseman. Juna Huancayoon matkaa vain kerran kuussa, joten oli onni, että se sattui meidän kannaltamme juuri oikealle päivälle.

Koska edellinen reissu oli fyysisesti haastava, vietimme tällä kertaa aikaamme rentoutuen, syömällä hyvin ja löntystellen kevyesti auringonpaisteessa. Kukkuloille kiivetessä huomasin että korkealla tehty trekki ei ollut vielä kehittänyt immuniteettia vuoristotautiin, vaan sydän pomppi 3300 metrissä samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Onnistuimme innostamaan Huancayoon mukaan myös irlantilaisen Lucyn, joka oli kanssamme trekkaamassa Huarazissa. Itse jouduin palaamaan Limaan sunnuntaiksi töiden takia, mutta Pekka ja Lucy jatkoivat matkaansa vielä Ayacuchoon. Rotkon partaalla kulkeva päällystämätön tie Huancayosta Ayacuchoon oli yöllä kuulemma jännä kokemus. Vastapainoksi pääsin itse Limaan palatessani matkustamaan business-luokassa, kun bussiemäntä tuli parin minuutin matkustamisen jälkeen ehdottamaan minulle siirtymistä alakertaan, jossa oli yksi tyhjä sänkypaikka jäljellä. Mukava peti ja dubbaamaton elokuva olivat oiva lopetus lomalle.

Olen nyt ollut Limassa puolet vapaaehtoisajastani ja samalla koen pienoista elämänmuutosta. Kaimani lähti kotimatkalle viime viikolla ja nyt olen ainakin vuoden loppuun ainut suomalainen La Casa de Panchitassa. Sunnuntaina muutin Saijan vanhaan huoneeseen, jossa saan nyt nauttia jykevistä seinistä sekä oman vessan ihanuudesta. Pekka on ollut täällä nyt reilut kolme viikkoa ja uskoakseni ehtinyt melko hyvin näkemään millaista eloa Perussa vietän, niin töiden kun vapaa-ajankin puolesta. Tutustuminen La Casa de Panchitaan ja Liman syrjäseutuihin ovat varmasti opettavaisinta mitä itse pystyn Limasta näyttämään. Aika on taas kerran kulkenut siivillä ja hyvästely on edessä perjantaina.

Kaiken tämän ohella täytyy välillä katsoa kauemmas tulevaisuuteen, eli aikaan paluun jälkeen. Yliopiston edustajistovaalit ovat tällä viikolla ja allekirjoittanut on taas kisassa mukana, vaikkakin vaalikampanjointi on tällä kertaa ollut minimissä. Muuten mieltäni painaa huoli sairaalassa olevasta papastani, jonka voimien toivoisin riittävän vielä pitkälle. Tuntuu pahalta olla toisella puolella maailmaa kun omassa perheessä on menossa näin kriittiset hetket. Halauksia!

Las Saijas y la vida

Kaksi Saijaa saman katon alla ja nimipaivat tulossa. Oli vain yksi vaihtoehto: jarjestaa juhlat. Ja niinhan me jarjestimme, mutta alunperin suunnitellut saija-ilmapallot ja -paidat jaivat tekematta. Ehka parempi niin, eihan me mitaan egoisteja olla. Juhlat onnistuivat hienosti, ainakin Saijat olivat tyytyvaisia, vuokraemanta ei niinkaan. Meilla oli huonoa onnea kun vuokraisantamme pahasisuinen sisko oli tullut juuri samaiseksi viikonlopuksi kylailemaan ja luvasta seka juhlien rauhallisesta luonteesta huolimatta haati meidat kesken kaiken katolta alas. Ensimmaista kertaa elamassani omat juhlani keskeytettiin niin karusti, mutta onneksi paikallinen baari on aina auki aamunkoittoon. Kaksi viikkoa sitten sain mahdollisuuden nahda Liman yoelamaa baaritiskin takaa, kun minua pyydettiin paikalliseen irkkupubiin Dublinersiin toihin sen vuosipaivana. Hyppasin kokonaan blokkausvaiheen yli ja aloitin suoraan baarimaijana. Vodka appelsiinimehulla taisi olla ainut drinksu jonka osasin entuudestaan valmistaa... mutta kokemattomuuteni ja viela puutteellisen espanjani huomioonottaen selvisin urakasta kunnialla, vaikka valilla vodka ja agua menivatkin melussa sekaisin. Paikka oli aariaan myoten taynna, joten paasin hommiin heti toden teolla. Onneksi seisomista ja kiiressa tyoskentelya on tullut harjoiteltua jo Suomessa. Hommia on tarjottu jo lisaakin, mutta paikan uniformu on mun makuuni ja kokooni hieman liian pieni, ja palkkaakin illasta tuli vain Suomen tuntipalkan verran. Mutta koska tama on minun seikkailuni ja kokemukset ovat rahaakin arvokkaampia, niin saattaapi olla etta lahden leikkiin mukaan toistekin. Arki on arkea myos Limassa, mutta ulkkarina huomaa ja oppii joka paiva uusia asioita ymparistostaan. Se vain vaihtelee jaksaako asioille nauraa, ohittaako ne kokonaan vai pistaako ne vihaksi. Esimerkkeina tasta on jatkuva viheltely ja kaoottinen liikenne. Toistaiseksi artymys on noussut vain muutaman verran vasyneena. Ja eilen meita todella nauratti, kun pienessa tihkusateessa tulimme Saijan kanssa "viimeisen sinkkuiltamme" jalkeen taksilla kotiin Barrancosta. Taksi oli oikein tyypillinen vanha pieni keltainen fiiatti, jossa pyyhkimet toimivat manuaalisesti. Kasi vaan ikkunasta ulos ja muutamalla pyyhkimen sivalluksella vesipisarat pois, katevaa, vaikkakin lievasti vaarallista. Señorin onneksi Limassa ei koskaan tuon enempaa sada. Olen myos oppinut suodattamaan suurimman osan ylimaaraisesta halinasta. Pahin kulttuurishokki talla saralla lienee ollut kayttaytyminen elokuvateatteireissa. Sen nyt viela antaa anteeksi jos se kannykka on jaanyt paalle, mutta etta siihen viela vastaa ja puhuu kaiuttimeen! Ilma on vihdoin muuttumassa vahitellen kevaisemmaksi ja aurinko on nayttaytynyt useana paivana. Ja normaalisti niin karu Lima nayttaa astetta kauniimmalta auringon paisteessa. Lapasetkin olen uskaltanut muutaman kerran jattaa jo kotiin, vaikka ilma viileneekin illan pimentyessa. Taalla betonin, aavikon ja saastepilvien keskella olen muutaman kerran haaveillut metsalenkista tai mokkiviikonlopusta kotipuolessa. Ruskan ja puolukkapaivien menetys vahan harmittaa valilla. Mutta tuleehan niita syksyja viela Suomessa vietettya ja nyt on aika nautiskella muista asioista. Yleisesti ottaen koti-ikava ei ole ehtinyt vaivaamaan ja rehellisesti voin sanoa, etta on sen verran pitanyt taalla kiiretta etten ole ehtinyt paljoa murehtimaan. Joka johtunee myos siita etta asiat ovat taalla kohdallani melkoisen hyvin :) Vahan syyllistan itseani siita, etta olen antanut periksi joistakin periaatteistani. Nestlén jaateloa ja suklaata on lahes mahdotonta valttaa ja talla viikolla erehdyin kavelemaan Starbucksiin elamani ensimmaista kertaa. Rehellisyyden nimissa taytyy tunnustaa etta niin hyvaa kahvia en ole tasta maasta viela saanut (joka on ollut todellinen ongelma). Ja mukavat penkit, seka vakaajalkainen poyta olivat virkistavaa vaihtelua.

Viime viikkoina on La Casa de Panchitassa riittanyt tekijoille toita ja internetin viihdekaytto on jaanyt lahes kokonaan vahaiselle vapaa-ajalleni (kuinka kurjaa!), joka on myos tarkoittanut sita etta yhteydenpito ja blogin paivitys on jaanyt vahemmalle. Pahoitteluni siita! Ja samalla kiitokset kaikille, jotka ovat piristaneet paiviani perinteisella postilla. Hymy nousee korvannipukoihin aina kun Señora Nelly huutaa kuorta heilutellen perääni.

Parin tunnin paasta hyppaan combiin hakemaan pitkaan odottua vierastani lentokentalta. Harmillisesti voin kuitenkin vastaanottaa vain Pekan, enka rinkkaa, joka ei ehtinyt Tukholman pikaisessa vaihdossa matkaan mukaan. Klassinen tapaus, joka ei omalle kohdalle ole aikaisemmin osunut. Onneksi olin jo ehtinyt ostaa Pekalle tervetuliaislahjaksi perinteiset turistikuteet, eli inka kola t-paidan ja kankaiset turistipoksyt ;D Toivottavasti varusteet tulevat kuitenkin nopeasti perille, jotta saamme aloittaa lomamme trekkauksella Huarazin vuoristossa suunnitelmien mukaisesti.

Some girls are bigger than others

Viime viikolla Chile vuosien odotuksen jalkeen luovutti Perun ex-presidentin Alberto Fujimorin Peruun oikeudenkayntia varten vastaamaan ihmisoikeusrikkomuksistaan ja korruptioskandaalistaan. Sivullisena tarkkailijana itselleni on ollut lieva yllatys se, etta jotkut perulaiset yha ajattelevat Fujimorin olleen Perun paras presidentti. Monimutkaisessa yhteiskunnassa ei mikaan ole yksinkertaista. Fujimori nosti Perun inflaation kourista aloittaessaan kymmenen vuoden presidentin uransa vuonna 1990 ja hanen kunniakseen lasketaan osittain myos Sendero Luminoson kukistaminen. Tahdon kuitenkin uskoa, etta vakivaltaan voi vastata muullakin tavoin kuin vuodattamalla lisaa verta. Innolla seurataan, miten paha saa palkkansa.

Kolmasosa Perun visiitistani on nyt takana ja olen vahitellen oppinut talon tavoille niin kotona kuin La Casa de Panchitassakin. Tyoni taalla ei ole ollut aivokapasiteetin kayton suhteen niin haasteellista kuin olisin toivonut, mutta mielenkiintoista se on monella tapaa. Projektit joissa taalla paaasiallisesti toimin ovat luku-ja kirjoitustaito projekti Cordaid, seka suomalaisen rahoituksen avulla pyoriva Naisasialiitto Unionin seksuaalivalistusprojekti. Naiden lisaksi pidan kotiapulaisille sunnuntaisin englannin ja suomen kielen tunteja. Kylla, he haluavat oppia suomea! Haasteellista on ollut ottaa selville etta miten nama meidan verbit oikein kayttaytyykaan, oman aidinkielen kielioppi on valitettavan huonosti hallussa. Abladiivit ja ne muutkin kaverit kun taisi mun osalta unohtua sinne yla-asteelle.

Vaikka kaikki koulussa opetettu ei paahani ole jaanyt, tahdon silti kumartaa syvaan koulupakolle. Taalla nakee niin konkreettisesti sen mitka lahtokohdat koulunkaynti antaa elamalle. Koulussa oppii oppimaan! Vasta aikuisialla koulun aloittavilta puuttuu kokonaan sellainen ongelmanratkaisukyky ja kyky johtopaatoksien tekemiseen, joka itselle tuntuu ihan synnynnaiselta. Lapsuuden menetettyja kouluhetkia ei jalkeenpain pysty enaa taysin korjaamaan. On surkeaa nahda kun aikuiset ihmiset eivat pysty suoriutumaan tehtavasta, jonka ekaluokkalainen lapsi normaalisti tekisi hetkessa. LCP:n Cordaid-projektissa on paamaarana ensimmaisen asteen opiskelijoiden, niin lasten kuin aikuistenkin, lukemiseen ja kirjoittamiseen motivoiminen. Vierailuilla kerrotaan erilaisten oheismateriaalien avulla opettavainen satu ja oppilaita aktivoidaan eri tavoin osallistumaan tarinan kulkuun. Taman jalkeen oppilaat tekevat muutaman tehtavan, jossa he pohtivat tarinan tapahtumien merkityksia. Lokakuussa aloitamme uuden tarinan parissa, jota varten olen kuluvan viikon aikana taiteillut naamareita. Viikonlopun aikana pitaisi viela opetella laulu, jota sitten maanantaina on jo tarkoitus koulussa luritella. Ei tietenkaan yksin.

Cordaidiin kuuluu osana myos kulttuurivierailut, joihin oppilaita viedaan kaksi kertaa vuodessa. Taman vuoden viimeinen Salida cultural oli viime viikolla, mutta sita ennen sain nahda kolumbialaisen Humberton tarinatuokion lukuisia kertoja. Itse olen nauttinut eniten koulukaynneista lasten kanssa, lapset kun ovat aina yhta innostuneita. Ja samalla olen paassyt irti koko-komplekseistani. Jos joskus olen tuntenut oloni isoksi sovituskopin peilia tiiraillessani, niin taalla lapset jaksavat kylla ihmetella suuria kasiani ja jalkojani niin avoimesti, ettei sita voi kuin nauraa.

Ulkomailla elon miinuspuolena on se, etta joutuu hyvastelemaan ihmisia joihin on jo ehtinyt kiintya. Nora muutti kampastammme pois jokin aikaa sitten ja eilen jouduin antamaan lahtohalit eraana aamuyosta puistossa tapaamalleni ja jo ystavakseni tulleelle Tomille, joka palasi toisessa NGO:ssa suorittamansa kuuden viikon volujakson jalkeen takaisin Madridiin. Elama kuitenkin jatkuu vilkkaana, ja alan jo ihmetella miten ehdin taman puuttuvan neljan kuukauden aikana tekemaan ja nakemaan kaiken sen mita haluaisin, jos aika rientaa yhta nopeasti eteenpain kuin se tahan mennessa on tehnyt. Pekka matkaa luokseni reilun kahden viikon paasta(!!) ja lokakuussa saan mahdollisuuden lomailla hieman. Tarkoituksenamme on lahtea Huarazin vuorille trekkaamaan ja kayda vihdoin katsomassa milta se viidakko oikein nayttaa. Syvalle amatsonin uumeniin ei kuitenkaan ole aikaa menna, vaan tyytynemme ihailemaan metsikkoa selvan reunalta Tingo Mariasta.

Lima top 5

1. Elokuvat
Tuntuu kuin olisin taivaassa. Kuluneen viikon aikana olen ollut elokuvissa viisi kertaa, joka on lahes suoraan verrattavissa siihen, etta elokuvissakaynti taalla on lahes viisi kertaa halvempaa kuin Suomessa. Elokuvia on yleensa helposti nahtavissa originaalilla kielella ja valikoimakin on vahintaan yhta hyva kuin Turussa. Kaksi suurimman vaikutuksen tehnytta taalla nakemaani filmia ovat Vida secreta de las palabras (Espanja 2005) ja Life of the others (Saksa 2006). Suosittelen kaikille lampimasti.

2. Kylatunnelma
Vaikka Lima on kahdeksan miljoonan asukasmaarallaan suurkaupunki, tuntuu Mirafloresin kaupunginosa olevan kuin oma itsenainen kaupunkinsa. Riippumatta siita kuinka iso kaupunki on kyseessa, samat ihmiset sita tulee aina vastaan jos itsella on jonkinlainen rutiini arjessa. Tuttuja tuntuu taalla tulevan vastaan melkein useammin kuin Turussa. Omasta mielestani Miraflores on yksi Perun persoonattomimmista paikoista ostoskatuineen ja turisteineen, eika Starbucksin, KFC:n ja Mc Donaldsin lasnaolo asiaa ainakaan helpota. Kuitenkin olen jo loytanyt sielta jo useita lempipaikkoja niin kulinaaristen kuin kulttuuristen nautintojenkin suhteen ja onhan se meren lasnaolo turkulaiselle aina tarkeaa. Miraflores ei ole Liman kaupunginosista se, jossa mieluiten asuisin, mutta luultavasti se, jossa on helpointa asua. Toihin paasen yhdella combilla ja niin palvelut kuin vapaa-ajan menomestatkin ovat kaden ulottuvilla. Lahikauppaan on kaksi korttelia, elokuviin kolme ja paikalliseen suosikkipubiimme nelja. Voin siis rauhassa kavella kotiin yksinkin, vaikka aurinko olisikin jo laskenut tai vasta nousemassa. Lenkillekin paasee katevasti rantabulevardille, vaikka ensimmaiset kymmenen minuuttia taytyy pujotella autojen valissa.

3. Ruoka
Kasvissyonti ei ikina ole ollut nain helppoa! Vaikka popsisin mieluusti kalaakin, ei siihen ole Limassa viela ollut tarvetta, koska terveysintoilu on taalla talla hetkella niin pop, etta kasvisravintoloita nousee kuin sienia sateella. Eihan taalla kukaan sita ymmarra etta joku jattaa lihan syomatta ekologisista tai elainoikeudellisista syista, mutta ilmassa leijuu vahva illuusio siita etta kasvisruoka on terveellista ja laihduttavaa. Kiitos ja kumarrus siita. Esimerkiksi korttelin paassa kotiovelta on ihana lounaspaikka jossa tarjoillaan perulaiseen tapaan valmistettua kasvisruokaa ja vaihtoehdotkin ovat aina vitriinissa nahtavilla, jottei tarvitse ostaa soijasikaa sakissa.

4. Koti
Kotona en toistaiseksi ole ehtinyt paljoa muuta kuin nukkumaan, syomaan ja siivoamaan. No oikeestaan en niin kauheesti oo ees ehtinyt siivoomaan. 47 tunnin tyoviikot ja menojalan vipatus on pitanyt huolen siita, etten ole ehtinyt tylsistymaan. Painvastoin tuntuu silta, etta vuorokauden tunnit loppuvat kertakaikkiaan kesken! Tama on elamani ensimmainen solukamppakokemus ja taytyyhan se myontaa, etta taalla ja nyt tama on ainut oikea ratkaisu. Varsinkin kun kamppikset ovat suunnilleen yhta kiinnostuneita menemisesta, kortin pelaamisesta ja elokuvissa kaymisesta kuin minakin. Ainut herne siella patjan alla tuntuu olevan se, ettei sielta suihkusta aina tule lamminta vetta. Sen verran prinsessa olen viela, vaikka en muuta valittamista olossani taalla oikeestaan keksi.

5. Ihmiset
Viimeinen ja tietysti tarkein. Elamani taalla on toistaiseksi muistuttanut pitkalti vaihto-oppilasvuotta, koska olen viettanyt suurimman osan vapaa-ajastani muiden ulkomaalaisten kanssa englantia tai suomea puhuen. Mutta kohta suomikin jaa taas vahemmalle kun etvo-kollegojeni aika taalla alkaa olla taysi. Ja kyllahan sita on tullut tutustuttua myos perulaisiin, niin tyossa kuin vapaa-ajallakin. Yleistaen (ja viheltelyna esiintulevan machokulttuurin unohtaen) perulaiset ovat sydammellista ja hauskaa sakkia. Kylla se tunnelma on heti lampimampi kun jokainen kohtaaminen kruunataan poskipusulla. Suomalaista hajurakoa kunnioittavana ihmisena taman pienen eleen omaksuminen on jo yksinaan muuttanut minua. Eihan sita voi olla pahalla tuulella kun on poski muiskauksista markana.

Oikeudet muutoksiin pidatetaan.

Un pequeño viaje a Ayacucho

Takana on kolmen paivan lomareissu Ayacuchoon, joka sijaitsee 2700 metria merenpinnan ylapuolella reilun 500 kilometrin paassa Limasta. Matkamme paikan paalle kesti viisi tuntia suunniteltua enemman rengasrikosta ja tien huonosta kunnosta johtuen. Luulen viivastyksien kuitenkin olleen onni onnettomuudessa, koska nyt meilla oli mahdollisuus nahda upea lumen peittama vuoristo paivanvalossa ylittaessamme Andeja yli 4000 metrin korkeudessa. Ja koska kaikki eivat ole tutustuneet edelliseen matkablogiimme, niin taytynee minun tassakin tuulettaa Perun busseja, joissa pelataan bingoa, katsotaan elokuvia ja nukutaan puolimakuuasennossa peiton alla. Ruokatarjoilua unohtamatta. Nama edut koskevat siis kalliimpien = turvallisempien bussiyhtioiden autoja, joissa meno on vahan niinkuin matkustaisi lentokoneessa. Lentokone-vertaus pitaa paikkansa myos pelkotilojen osalta, koska vuoristossa tiet eivat ole suoria eivatka leveita.
Ayacucho toimi koko 1980-luvun Perun terroristijarjesto Sendero Luminoson tukikohtana, joka tarkoitti sita, etta kaupunki irrouttautui muusta Perusta ja sen asukkaat joutuivat terroristiryhman ja hallituksen valisten taisteluiden valikateen. Terrorismin aikakausi on jattanyt verisen jaljen Perun historiaan, ja sen sotkuja setvitaan vielakin. Kuulemma jopa 70 % kaikista terrorismin aikana tapahtuneista kidutuksista ja katoamisista tapahtui juuri Ayacuchossa. Vaikka kaupungilla ei ole ollut kuin viisitoista vuotta aikaa palata normaaliin elamanrytmiin, ainut nakyva muisto terrorismin ajoilta on kaupungissa sijaitseva entinen vankila, joka on sittemmin muutettu kasityolaisten kauppahalliksi.

Talla hetkella Ayacucho on kaunis ja rauhallinen kaupunki, joka on toistaiseksi saastynyt suurilta turistimassoilta. Melkein jo luulimme olevamme ainoat gringat koko kaupungissa, mutta tulihan niita sitten jossain vaiheessa kuitenkin vastaan. On onni ehtia nakemaan tuollainen vuoristokaupunki viela koskemattomana. Kymmenen vuoden kaupunki lienee jo turistien valloittama ja kaikkien Plaza de Armasta ymparoivien talojen parvekkeet ovat taynna ravintoloita kuten esimerkiksi Cuzcossa.

Ohut vuori-ilma hidasti menoamme ensimmaisena paivana, mutta perjantaina huristelimme combilla laheiseen Quinuan kylaan, jossa saimme ihailla loputonta vuorijonoa ja nauttia rauhallisesta maalaistunnelmasta. Paikka oli niin rauhallinen, etta melkein tuntui kuin aika olisi pysahtynyt. Parasta heti maisemien jalkeen oli herkullinen alkuperaisnaisilta ostamamme mossolounas emolienten (lammin teentapainen juoma) kera, jonka nautimme paikallisella torilla.
Matkakarpanen pisti kylla taas pahasti takapuoleen ja odotan kovasti jo seuraavaa reissurupeamaa, joka alkanee viimeistaan lokakuussa kun Pekka tulee tanne. Kotiinpaluu ei kuitenkaan talta reissulta ollut ankeaa, koska arki Limassa on ainakin toistaiseksi kaikkea muuta kuin puuduttavaa.

¡Ya un mes acá!

Ensimmainen kuukausi on hurahtanut hetkessa. Ja koen olevani melko onnekas sen suhteen mita kaikkea olen toiden suhteen ehtinyt nakemaan ja kokemaan. Olen jo kaynyt kaikissa neljassa conossa, jossa La Casa de Panchita tyoskentelee: Ventanilla, Comas, Ate ja San Juan de Miraflores. Viime viikolla näin myos luultavasti kurjimman paikan, mihin taalla Limassa tulen tormaamaan. Nousimme combilla ylos makea niin kauas kuin reitti kulki. Sahkot oli kylla vedetty naihinkin taloihin, mutta juoksevaa vetta ei ainakaan vierailemassani asunnossa ollut. Sateen ja kylmyyden vuoksi paikka vaikutti viela ankeammalta, kun tiet olivat pelkkaa mutavellia. Yleissaantona voidaan pitaa sita, etta asutus koyhenee sita mukaa mita ylemmas rinnetta mennaan, kun tilaa on otettu sielta mista sita on ollut saatavilla. Vaikka nama alueet on periaatteessa vallattu laittomasti, ei valtio sakota asukkaita, koska tietavat heidan olevan varattomia. La Casa de Panchitan nuorimmat kotiapulaiset ovat ialtaan kuusivuotiaita. Virallinen lapsityon ikaraja Perussa on lain mukaan 14 vuotta. Tassa kulttuurissa lasten osallistuminen kotitoiden tekoon ja vanhempien auttamiseen on kuitenkin yleista, joka vaikeuttaa rajan vetoa arkiaskareisiin osallistumisen ja tyonteon valille. Esimerkki: Lapsi asuu tatinsa luona (joka ei valttamatta ole verisukua) ja auttaa tatia kotiaskareissa, kuten siivoamisessa, ruuanlaitossa ja pyykkayksessa. Han siis toimii kotiapulaisena, mutta hyvassa tapauksessa saa kayda koulunsa rauhassa ja viettaa vapaa-aikaansa muiden lasten tavoin leikkien. Rahaa lapsi tuskin saa tyonteostaan, vaan se mennee vanhemmille. Tyonteon raja vedetaan yleensa siihen, jos se hairitsee lapsen normaalia kehitysta ja koulunkayntia. Luokat joiden kanssa La Casa de Panchita tekee yhteistyota on valittu lapsia haastattelemalla silla perusteella, missa on kotiapulaisia eniten. Paivakouluissa oppilaat ovat noin 6-12 vuotiaita, mutta iltakouluissa opiskelevat ovat vanhempia ja tyoskentelevat paivisin.
Jos aikaa ja kiinnostusta riittaa, niin suosittelen lukemaan kollegani ja kamppikseni Noran kirjoittamaa (omaani asiapitoisempaa) blogia osoitteesta www.etvo.fi/blogi. Ja samalla sanomalla kehoitan myos klikkaamaan paikallisen lehden sivuille www.elcomercio.com.pe, josta loytyy kuvakooste maanjaristyksesta. Olen myos laittanut naamakirjaani (www.facebook.com) enemman taalta ottamiani kuvia, joten sielta voi rekisteroityneet kayda niita katsomassa.

Torstaina Perussa on jokin pyhapaiva, jonka ansiosta saamme mahdollisuuden lomailla kolme kokonaista paivaa. Keskiviikko iltana lahdemmekin Noran kanssa haistelemaan raikasta vuoristoilmaa Ayacuchoon, eli matkaamme bussilla kahdeksan tuntia ylamakeen :) Kuukauden Liman katujen tallaamisen jalkeen saan siis vihdoin muistutuksen siita, missa maassa olen. Lima kun on kovin persoonaton paakaupunki Perun kaltaiselle kauniille ja kulttuuriltaan rikkaalle maalle.

Love message to the world..

...soi asken taydella teholla techno combissa toihin tullessani :D ja luultavasti paassani seuraavan viikon. Tassa ensiksi minun taytyy hieman korjata Iltasanomien artikkelia: kaikki tavarat eivat pudonneet, mutta osa kylla. Taidan nyt olla keltaisen lehdiston vaaristelyn uhri ;)

Keskiviikon jarkytyksesta alan itse vahitellen toipua, vaikka olo onkin viela valilla ollut saikky. Itse en ole sattumalta tuntenut yhtaan jalkijaristysta, vaikka niita onkin taalla ollut lukuisia. Se vaan riippuu niin paljon siita missa silla hetkella on, onko sita bussin kyydissa (jossa ne iskarit eivat ole ihan viimeista huutoa) vai sangyssaan makaamassa. Joka tapauksessa olen hyvin tiedostanut sen missa on passini ja lampimat vaatteet, niin etta voin akkia lahtea matkaan. Oma pelkoni on kuitenkin pikku pallero vain verrattuna siihen mita etelassa on koettu. Vaikka tilanne tuhoutuneilla alueilla on kaoottinen ja surullinen, ei katastrofi nay suuremmin Liman arjessa. Meidan kohdallamme toissa on suunniteltuja kouluvierailuja siirretty myohemmaksi Liman reuna-aluiden koulujen karsimien vahinkojen takia. Suurimmat vahingot Limassahan tapahtuivat nimenomaan koyhilla alueilla, jossa talot ovat heikkorakenteisempia.

Kauppojen vesivarastot ovat huventuneet nopeasti, kun sita on hamstrattu lahjoituksiin kriisialueille. Kylla sita itsellakin kavi mielessa lahtea Icaan vapaaehtoiseksi auttamaan, mutta luulen etta sita olisi ollut vaan tiella kun ei osaa kunnolla kielta eika ole esim ensihoitajan papereita takataskussa. Se mika tassa oikeasti ottaa paahan, miten uhrien lukumaaraa olisi voitu pienentaa, on se etta miksi niita taloja ei voida rakentaa tukevammiksi, kun kerran eletaan nain seismologisesti herkalla alueella. Niin ne saastot ja huijaukset sitten paljastuvat kun sementin sisalla ei ollutkaan mitaan tukea pitamassa seinaa pystyssa. Kirkotkin ovat niin pyhia, ettei niiden rakennelmiin voida kajota, vaikka juuri ne ovat niita paikkoja joihin ihmiset kokoontuvat.

Noh. Hesari on uutisoinut asiasta niin hyvin, etta te tiedatte tilanteen yhta lailla kuin minakin. Ja sitten muihin asioihin. Toita on ollut aijottua vahemman, mutta toita on kuitenkin ollut. Sunnuntaina pidin ensimmaisen englannin tuntini, joka oli haasteellista, koska en yhtaan tiennyt mita oppilaat jo aikaisemmin osaavat ja koska en ole koskaan opettanut mitaan. Seuraavalle tunnille on kuitenkin helpompi valmistautua, kun tiedan mita odottaa. Opettamista helpottaisi myos se, jos saisin espanjan ja englannin puhumisen valista eliminoitua suomeksi ajattelemisen... Talla viikolla kouluvierailut jatkuvat ja eilen olimme Atessa viemassa muutaman luokan katsomaan teatteria. Kaynti oli osa Casa de Panchitan jarjestamia Salida Culturaleja, joiden tarkoituksena on vieda lapsia erilaisiin kulttuuritapahtumiin, kuten teatteriin ja museoihin. Talla hetkella taalla on vieraana kolumbialainen nayttelija, joka esitti lapsille jongloorausta ja naytelman vuokraamassamme tilassa. Vaikka Ate sijaitsee viela samassa kaupungissa, siella on kaikki erilaista liman keskusalueihiin verrattuna, ilmastoa myoten. Atessa oli kuin kesa auringon porottaessa ja talvikamppeet sai hetkeksi heittaa kassiin, josta ne taas paluumatkalla puettiin paalle.

P.s. Sattui muuten kirjoituserhe. Jotta postipate ei joudu viettamaan unettomia oita, niin lahettakaa ne kirjeet sittenkin osoitteeseen General borgoño, eika vain Borgoño :)

Iso saikahdys

Kuten kaikki ovat varmaan jo kuulleet, Limassa oli eilen illalla puol seiskan aikaan 6 richterin maanjaristys. Olin kollegamme Agatan luona talon ylimmassa viidennessa kerroksessa kun se alkoi. Kysyin Saijalta onko taa nyt maanjaristys, toivoin nakevani vaan unta. Juoksimme sitten ovensuuhun "turvaan". Paniikki ei olisi ollut ihan niin iso ellei itse limalainenkin olisi ollut kakat housuissa. Siina sitten kyyneleet silmissa katottiin kun tavarat lensi hyllysta lattialle ja odoteltiin toiveikkaina muutama erittain pitka minuutti etta tary loppuisi. Koko ajan teki mieli lahtea juoksemaan rappusia alas, mutta pystyin hillitsemaan itseni. Pahinta se tarina oli nimenomaan korkeissa rakennuksissa, kadulla se olisi tuntunut vahemman. Ilmeisesti tamanmoista jaristysta ei Limassa ole ollut kolmeenkymmeneen vuoteen. Jaristyksen keskipiste oli merella 150km Limasta ja 40km Ican kaupungista, jossa pahimmat tuhot ovat tapahtuneet. Kotikorttelissakin oli lasinsiruja jalkakaytavalla kun ikkunat olivat rikkoutuneet, mutta sen kummemmempaan vahinkoon en ole itse tormannyt. En nukkunut viime yona silmaystakaan, kun en jalkijaristysten pelossa halunnut menna nukkumaan. Lehdisto on pommittanut sahkopostia kommenttien toivossa ja iltasanomille ehdin jo kommentoimaankin puhelimessa. Katotaan tuleeko jotain lehteenkin huomenna. Hesarin jutuissa kommentoinut Nora Huhta 0n mun kamppis, jos joku on siihen kiinnittanyt huomiota!

Koulut on maanantaihin asti taalla Garcian komennosta suljettuna ja meilla on siis vahemman toita. Eilenkin oltiin juuri menossa kouluvierailulle kun jaristys alkoi, mutta luonnollisesti tarinat jaivat sitten toiseen kertaan. Kavelimme ensin ympariinsa Saijan ja Agatan kanssa ja lopulta kaytiin ostamassa punaviinia lahikaupasta ahdistusta helpottamaan. Kotona huomasin sattumalta ostaneeni Ican viinia, aika sattuma. Vaikka eilen hetken ajattelin elamani jo olevan ohitse, olen nyt jo positiivisella mielella jatkamassa eloani Limassa. Mutta kylla tassa on ollut vahan liikaa actionia nyt ensimmaisille viikoille. En ollut edes aikaisemmin tiedostanut etta taalla oikeasti maa jarisee vahan valia. Mutta normaalisti se on kuulemma ohitse ennen kuin sita edes huomaa, eika voimakkuus ole mitaan verrattuna eiliseen. Ilmeisesti jalkijaristyksia voi hyvin tulla tan viikon aikana ja paikalliset osasivat eilen ennustaa oikein etta tanaan paistaa aurinko. Kuulemma aurinko paistaa aina maanjaristyksen jalkeisena paivana. Mutta on taa kamalaa. On. Vaikka en nahnytkaan elamani vilistavan silmieni edessa, niin muistin kylla ketka ovat mulle tarkeita. Eli juurikin te jotka tata blogiani luette: olette rakkaita, muistakaa se!

Tyon touhussa

Viime viikolla paasin vihdoin tekemaan sita miksi tanne olen tullutkin, eli toita! Iltaisin olin mukana kotiapulaisnaisten koulutuksessa San Juan de Mirafloresissa, joka on yksi Liman koyhista asuinalueista. Kouluttamisen jatin asiat osaaville ja toimenani oli mm. vahtia niita lapsia jotka eivat jaksaneet olla paikallaan, tehda nimilappuja seka auttaa kirjoitustaidottomia erilaisten lippujen ja lappujen tayttamisessa. Vaikka eihan se kirjoittaminen oikeen multakaan meinanut luonnistua! Koulutuksen tarkoituksena oli tiedottaa naisia heidan oikeuksistaan tyontekijoina, seka myos opastaa heita varsinaisen tyon tekemisessa. Koulutus kasitti kaiken ihan tyohaastattelusta perusasioihin, kuten kattaukseen ja mikron puhdistukseen.

Sunnuntai on useimmille kotityolaisille vapaapaiva ja silloin La Casa de Panchita tayttyy kotiapulaisista ja heidan lapsistaan. Tarjolla on mm. englannintunteja, tietokonetunteja, karaokea, vapaamuotoista keskustelua ym. toimintaa. Itse olin sunnuntaina mukana auttamassa teini-ikaisten kanssa uudessa projektissa, joka jarjestaa aktiviteettia nuorille tytoille. Niin nuorille kuin vanhemmillekkin suunnatun toiminnan keskipisteessa on useimmiten itsetunnon kohottaminen. Monet vanhemmat hapeavat esimerkiksi koulutuksen puutettaan ja aidinkielenaan quechuaa puhuvat huonoa espanjaansa.

Talla viikolla olen mukana myos projektissa, jossa vieraillaan kouluissa erilaisten teemojen puitteissa, joita kasitellaan satujen avulla. Tanaan vierailimme kahdessa eri julkisessa koulussa Ventanillassa. Toistaiseksi voin sanoa taman paivan olleen tahan mennessa ehka antoisin tyopaiva, joka johtui ihan vain siita etta lapset olivat itse niin iloisia :) Matkasimme kohteeseen reilusti yli tunnin, vaikka se onkin viela samaa kaupunkia. Lima on levittaytynyt niin laajalle, etta saman kaupungin sisalla voi helposti matkustaa kaksikin tuntia paikasta toiseen.

Vapaaehtoistyon helmena on se, etta paasee tapaamaan ihmisia, joita ei muuten tapaisi ja kaymaan paikoissa joihin ei muuten (kalpeanaamana) uskaltaisi. Tanaan Ventanillan kouluilla tunsin itseni suureksikin kuuluisuudeksi, kun harvinaisen moni tytto halusi tulla koulun pihalla tervehtimaan. Yleisesti ottaen en kuitenkaan koe toiseuttania vahvasti, vaikka olenkin vaaleampi ja tuplasti pidempi. Harvoin mua kukaan tuijottelee normaalia pidempaan, varsinkaan Mirafloresissa, jonka keskusta on turistien mekka. Luulen kuitenkin myos tummien hiusteni vaikuttavan siihen etta saan olla rauhassa. Viheltelyt ja muiskaukset tuplaantuvat heti jos lahden blondien kanssa liikenteeseen!

Toiden lisaksi myos vapaa-aika on ollut antoisaa. Tyokollega Javier vei meidat Saijat maanantaina Liman keskustaan oma-opasteiselle kierrokselle. Javitour osoittautui aivan huipuksi ja yritin illalla kirjoittaa mahdollisimman paljon muistamiani kuriositeetteja ylos, jotta voin jakaa ne tuleville vieraillenikin :) Perjantaina juhlimme tyokaverini Agatan syntymapaivia ja jatkot olivat tietysti Albazosissa. Viikonloppuna nain myos lentokoneessa tapaamani suomalaiset tytot ja leikimme turistia Mirafloresissa kasityolaiskortteleissa shoppaillen. Lisaksi sain vihdoin huoneeni kuntoon: punaiset lakanat, punainen yolamppu ja uudet tohvelit tekevat tunnelmasta huomattavasti kotoisemman. Viime viikolla kavin leffassakin muutaman kerran, kun Limassa oli viikon kestavat elokuvafestivaalit.

Fiilis on yleisesti heitellyt kahden viikon aikana ees taas. Tama johtuu luultavasti eraanlaisesta hotellihuoneahdistuksesta, joka on iskenyt kun on sulkeutunut yksin omaan huoneeseen. Yolampun ja tohvelien ansiosta sekin on tosin laimentunut. Jonkinlainen rytmi on jo loytynyt ja olen uskaltautunut rantabulevardille lenkkeilemaan saastepilvien lomiin. Kamppikset tarjoavat paljon hyvaa seuraa ja samoin tyokaverit ovat kaikki mukavia ja kutsuvat illanviettoihin mukaan. Muutenkin paikalliset ovat ystavallisia ja melko valittomia. Tanaankin sain heti aamulla uuden kaverin nettikahvilasta, kun se lahti mun peraan huudellen. Heh heh. Viimeiset paivat ovatkin sopeutumisen kannalta olleet erittain helppoja, koska kaksi Etvon ex-volua on ollut taalla kaymassa! Eli talohan ihan kuhisee suomalaisia.

Postin tuo Pate jokaisen luo

Elektroniikan aikakaudella unohtaa nopeasti sen kuinka kaukana kotoa on, kiitos messengerin, skypen ja etenkin webbikameran :D Jos sielta kuitenkin loytyy viela joku haluaa tyollistaa Itellan posteljooni Patea ja ilahduttaa minua perinteisella kirjepostilla, niin oikea osoite loytyy tasta. Ja samaan osoitteeseen voi kohdistaa myos yllatysvierailut, keitan kylla kahvit ja tarjoan churrokset jos niikseen kay. Nokiassa on myos talla hetkella enimman aikaa perulainen chippi, josta mut tavoittaa parhaiten:)

Mun nimi
c/o Héctor A. Jáuregui Guzmán
General Borgoño 155 - "G"
Miraflores LIMA 18
PERU

+51-1-97336984

Bigmouth strikes again!

Ensimmainen viikko on nyt takana ja olen jo ehtinyt kokea myos matkailun karvaan puolen: Vatsataudin, joka iski petollisesti lauantaiaamuna noin viiden aikaan. Oon viimeksi sairastellut meidan edellisella matkalla ja déjà vu oli hyvin ilmeinen juostessani aamuyosta ulkokautta vessaan. Oksentelu jatkui sen lauantain, mutta nyt olen taas vetreana liikkeella kahdella jalalla seisten. Jos hyvin kay, niin mun pakollinen vatsatauti oli nyt tuossa ja voin sanoa paasseeni jopa helpolla. Mutta ei uskalla viela nuolaista, ettei vain tipahtaisi.

Oletettu syy sairastumiseeni eivat olleet itse perjantaina nauttimani kolme sex on the beachia, vaan drinksuissa olleet jaapalat! Ilman jaita siis niin kauan kunnes immuniteetti kasvaa. Olivat meinaat ihan eri makuisia kuin ne litkut joita olen joskus nuorempana maistanut Lynissa.. Taisin loytaa unelma baarini perjantaina, Albazos nimeltaan. The Smithsilla ja Depeche Modella ei voi menna pieleen!

Olen kylla kuluneen viikon aikana nahnyt Limaa huomattavasti enemman kuin viime kertaisella kolmen paivan pyrahdyksellamme. Silloin en viela edes uskaltanut kavuta paikalliseen bussiin, combiin, jotka ovat parhaimmillaan vanhoja volkkari pakuja, eli sellaisia joissa minunlaiseni amatsoni pystyy seisomaan vain 90 asteen kulmassa. Isommissakaan "luksus"combeissa ei polvia saa tungettua suoraan penkkien valiin, mutta tunnelmaa niissa on runsaasti enemman kuin Turun aneemisessa joukkoliikenteessa. Nain Lima-uunona ehka nain alussa kaipailisin kunnon linjakartastoa ja aikatauluja, mutta maassa maan tavalla. Huom! Tahankin pakun kokoiseen combiin mahtui parhaimmillaan 18 ihmista, kuski ja poseeraava rahastaja mukaanlukien. Tassa ovat kamppikseni ja suomalaiset hengenheimolaiseni Nora ja Saija.

Vaikka Limassa ei kunnolla paase kasiksi Perun eksoottisuuteen, osaavat limeñot pitaa hauskaa yhta lailla. Viikonloppuisin tanssitaan Salsaa torilla kajareiden pauhatessa. Tuli vahan mieleen ne Turun jokirannan kesaiset katutanssit :)

Viime viikolla kaytiin myos leffassa kattomassa Los Simpsons :) Nain elokuvan jo Pekan kanssa Suomessa ihan originaalina ja taytyy sanoa, ettei se toisella kerralla ainakaan espanjaksi dubattuna toiminut ihan yhta tehokkaasti. Mutta nain leffafriikkina olen suunnattoman innoissani siita etta elokuviin paasee 2,3 eurolla! Luulen etta sita tuleekin harrastettua taalla melkoisen paljon. Muuten illat ovat toistaiseksi menneet vaan keittion pyorean poydan aarella juoruten. Tyoaikani on talla hetkella 10-19, joten eihan siina paljon muuta sitten ehdikaan tekemaan.

Mi Casa

Tassa on muutama kuva kattohuoneistostani. Avoin ovi vie huoneeseeni, jossa on sisustaminen viela vahan kesken ;) Mutta ihan hyva pesa se on, eika torakoitakaan ole onnekseni ylhaalla tavattu! Vuokraa maksan 100 dollaria kuussa. Huoneet, joissa on oma vessa maksavat 120 dollaria.

Kattokuva on otettu meidan terassilta. En tieda onko tama ihan taysi fakta, mutta olen joskus kuullut etta talot jatetaan keskeneraisiksi (ikaankuin etta paalle oltaisiin viela mahdollisesti rakentamassa lisaa kerroksia), jotta omistajat valttyisivat jonkin veron maksamiselta. Toisaalta voisi myos luulla, etta omistajat haluavat pitaa ylla mahdollisuutta joskus laajentaa asuntoaan. Hotelleja yms luksustaloja lukuunottamatta rakennukset eivat ole kovin korkeita, tama meidankin talo on ehka kolmikerroksinen, jos meidan kattotasanne lasketaan mukaan.

Ilma on taalla paivisin ollut nyt sellaista 17 celsiusta, talvi siis menossa ja aurinko ei ole kuulemma nayttaytynyt vahaan aikaan. Limassa onkin yleensa ilmeisesti huhtikuusta joulukuuhun tallainen sumu lahes koko ajan. Ilma on kosteaa, mutta pikku pikku tihkua lukuunottamatta taalla sataa harvoin. Ilma ei sinaansa ole kylma, mutta koska rakenteet ovat kehnoja ja lammitys puuttuu, on sisalla yhta kylmaa, tai viela kylmempaa kuin ulkona. Kuukauden paasta pitaisi kuitenkin alkaa jo lampenemaan.. Aurinko laskee jo kuudelta, joka on outoa nyt Suomen valkean kesan jalkeen.

Muuten nyt mainitsemisen arvoista on se, ettei Etela-Amerikassa saa heittaa vessapaperia ponttoon, vaan roskikseen. Tama vaatii taas uutta opettelua. Lisaksi taalla on saatavilla vaan instant-kahvia, joka vaikuttaa hassulta, koska taalta pain se kaikki kahvi sinne Suomeenkin raahataan. Ensin pavut siis lennatetaan netslen tehtaille, josta ne palaavat instant muodossa. Hedelmat ovat kuitenkin aivan herkullisia! Lurps.

¡Por fín en Lima!

Taalla ollaan, vihdoin ja viimein!
Kun nain Saijan, Noran (toiset volut Suomesta) ja Josen (La Casa de Panchitan tyontekija) mua vastassa lentokentalla ja viimeistaan taksista nahdessani tuttuja maisemia, oloni oli helpottunut. Vasynyt, nalkainen, ihan hukassa, mutta onnellinen :)

Asun nyt Mirafloresissa eraanlaisessa kommuunissa, joka sijaitsee vuokraisantamme asuintalon ylakerroksissa. Samassa paikassa on myos nelja muuta huoneistoa, jossa asuvat Saija, Nora, sveitsilainen Andrea ja Noran sisko, joka on Limassa vaihdossa. Oma huoneeni sijaitsee kattotasanteella ja jaan vessan toisen tyton kanssa. Miraflores on Liman varakkain ja siten turvallisin asuinalue, joten gringonkaan ei tarvitse olla kokoaikaa ihan varpasillaan.

Aikaerosta luulen paasseeni helpolla, koska eilen valvoin iltaan asti. Talla hetkella oloni on muuten vahan sekava. Ei sita oikein ymmarra missa sita todella on. Espanjan suhteen olen aika pihalla, mutta yritan parhaani. Muuten (kovaa ikavaa lukuunottamatta) olen niin iloinen, etta pitka odotus on ohi ja haasteellinen syksy on alkanut. Tassa nain lyhyesti kuulumisia, enemman taas kun olen itsekin ehtinyt jo sulatella tata kaikkea... :)

Kauas on pitka matka...

Se taitaa olla totisen totta. Terveisia vaan San Salvadorin lentokentalta! Enaa yksi lento edessa ja sitten olen vihdoin maaranpaassani Limassa. Yhteensa matkustusta Maariankadulta lentojen venailuineen Liman kentalle kertyy 42 tuntia! Olettaen ettei tama tuleva lento ole myohassa.

Maanantai oli kylla yksi elamani raskaimmista paivista. Lentokentalle kestin ihan hyvin, mutta lentokoneessa oli tuskaa ja viimeistaan JFK:lla olin jo vakuuttunut siita etta olen tehnyt elamaa suuremman virheen. Noh, kyynelvarastoni onneksi ehtyivat lopulta, josta suurin kiitos kuuluu ISOliskoni rohkaisevalle tekstiviestille :) JFK ei ole kummoinen lentokentta, nukkumismahdollisuudet olivat olemattomat ja vasymys, nalka, jano, haisevat vessat ja ymparoiva ihmisvilina korosti yksinaisyyden tunnetta. Onneksi kuitenkin tormasin kentalla pariin suomalaiseen flikkaan jotka ovat samoilla lennoilla kanssani Limaan asti. El Salvadorissa tutustuimme myos Peruun matkaavaan Marioon. Niin ja viime lennolla sai vuorokauden valvomisen jalkeen vahan nukuttuakin.

Viimeistaan nyt Salvadorin kentalla odotan jo kuitenkin Limaa ja tulevaa syksya kuin innostunut pikku possu :) Taalla olen saanut jo harjottaa espanjaakin, ja nauttia valiamerikan kulttuurista muun muassa Subwayssa lounastamalla. Hah :) Noh, ei sita omaa kulttuuria ihan heti voi kokonaan hylata.. Taa on kylla aika hieno kentta. Ilmainen netti ja puhtaat vessat. Litran absolut vodka maksaa 9 taalaa ja 25 kartsaa malboroa 79. Ihan vaan vertailun vuoksi taytyy mainita. Joko tekee mieli tulla perassa? ;)

Mario, Henna ja Lonely Planet

¿Pero qué es esta? ¡Es una fiesta!

Kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos ihanista juhlista! :)

Ihanaa että tulitte paikalle ja teitte läksiäisistäni ikimuistoiset. Ja kiitos myös matkaeväistä ja -tarpeista! Juhlanpito jatkui aamunkoittoon ja kuten odottaa saattoi, kyyneleet valuivat poskille illan päätteeksi. Tuntuu se hullunkuriselta matkata valtameren taa kauas rakkaista ihmisistä ihan vapaaehtoisesti. Ikävähän sitä tulee! Teitä.

Illan saldo: 24 ystävää ja 2,3kiloa karkkia!

¡Bienvenidos!

Jotta ystäväni eivät unohtaisi minua poissaollessani, on parempi lähteä matkaan ryminällä. Eli järjestää potkijaiset! Ja potkijaiskutsu täytyy toimittaa ajoissa, jotta kaikki pystyvät varaamaan kyseisen illan vapaaksi muilta esteiltä, kuten töiltä ja suunnistusharkoilta. Koska en sitten muuten kyllä ole lähettämässä alpakka-korttia yhdellekään, joka ei kutsuihini osallistu.

Eli tervetuloa siis juhlistamaan lähtöäni ja antamaan mulle kunnon lähtö-, joulu- ja synttärihalitukset perjantaina 27.7. klo 19 alkaen kotiimme. Kesäheilan saa myös ottaa mukaan, oli se sitten monivuotinen tai vasta koeajolla.

Toivottavasti nähdään ja jos ei, niin
¡Hasta la Vista, Beibet!

Kesä kuuma kaupungin..

Mansikoita, herneitä, rokkia, töitä, aurinkoa, hikeä, parvekepuutarhan hoitoa, häähumua, lisää töitä, jossa vielä enemmän hikeä, siideriä, yöttömiä öitä, karaokea, tofunakkeja, niin.. ja paljon jäätelöä ja ihan vähän vielä rokkia. Lomailemaan ehtii sitten vanhempana.. tai sellaisesta ilosta en ainakaan toistaiseksi ole vielä kertaakaan työurieni alkamisen jälkeen saanut nauttia kesäisin. Mutta aika paljon sitä on silti ehtinyt hurjastelemaan tämänkin kesän kuluessa. Kesäisin vuorokaudessa vaan oikeasti on enemmän tunteja.

Viime perjantaina oltiin ruissalossa rokkaamassa, joka valitettavasti jäi vain yhden päivän visiitiksi, koska kaverit päättivät törkeästi mennä naimisiin ruisrock-viikonlopun lauantaina!! Noh, Flaming Lipsin keikka oli niin hieno, että sen muiston kanssa elää jo pitkään taas hyvällä mielellä. Vaikka festaroinnista ei vielä yhdessä päivässä saanut tarpeeksi, niin Johannan ja Jussin juhlat olivat sen verran ikimuistoiset ja kauniit etten ikuna vaihtaisi sitä kokemusta :) Pakanallinen vihkiminen tapahtui Högsårassa ukkosmyrskyn aikana aiheuttaen sen, että paikasta meni sähköt! Tämä vastoinkäyminen kuitenkin vain lisäsi romanttisen kesäyön tunnetta ja ilta eteni mallikkaasti myös kynttilänvalossa. Jos nyt jotain sitten negatiivistakin, niin pojat olivat kovin harmissaan siitä että ne oluet eivät enää pysyneet jääkaapissa kylminä.. Joseph ja Noora

Pekka ja Juha lähekkäin

Kolme viikkoa on enää lähtöön (joka siis tapahtuu maanantaina heinäkuun 30.pvä) ja nyt alkaa mahassa tuntumaan pientä kihelmöintiä. Entä jos kaikki ei olekaan vielä hoidossa, entä jos olen unohtanut jotain? Passi, lentoliput ja vakuutus on hoidossa, se lienee tärkeintä. Ja uusi upea punainen rinkka on ostettu. Äsken kävin hyvästelemässä Turun veripalvelun toimiston, piikittämässä itseäni viimeisen kerran ja hakemaan rautatabletteja varastoon, koska joudun karanteeniin siltä osin joksikin aikaa sitten matkan jälkeen. Kaipa sitä täytyy vähitellen tehdä jotain listaa, mitä ottaa mukaan... mutta ei, ei vielä ole kiire :)

11 viikkoa ja neljä päivää.

Heinäkuun 30. päivä lähden kuudeksi kuukaudeksi Perun pääkaupunkiin Limaan vapaaehtoistyöhön kotiapulaisnaisten oikeuksia ajavaan kansalaisjärjestöön, La Casa de Panchitaan. Haaveena vapaaehtoistyö on kypsynyt mielessä kauan ja reppumatkamme Etelä-Amerikassamme reilu vuosi sitten jätti sydämeen auttamattoman kaipuun takaisin. Viime kesänä silmiin osunut Etvon vapaaehtoistyöprojekti Limassa oli siis kuin unelmien täyttymys.

Lomailua rupeama ei suinkaan tule olemaan, vaan ilmeisesti kovinkin työntäyteistä aikaa, mitä aikaisemmilta vapaaehtoisilta olen kuullut. Toisaalta omat tulevat työtehtäväni ovat vielä pimennossa, mutta suunnitelmissani on ainakin haalia materiaalia gradua varten. Samalla kokemus tulee olemaan työharjoitteluni yliopistolle.

Pekkakin varasi jo lennot Limaan, joten ihan puolta vuotta ei tarvitse siis olla erossa. Ja samalla saan kaverin jonka kanssa voin tutkiskella naapurimaita. Ainakin Ecuador on jo lyöty lukkoon :)

Odotus on kova, mutta toisaalta sitä ennenkin on vielä paljon odotettavissa: kesä, häitä, ruisrock, aamu-uinnit samppalinnassa ja lukemattomat siiderit jokilaivoilla.. nauttikaamme siis ensin suomen suvesta!

Linkkejä kiinnostuneille:
Reppumatkamme blogi - phalla.blogspot.com
La Casa de Panchitan kotisivut - www.gruporedes.org