Oh my. It is now almost a year since my volunteering period in La Casa de Panchita ended and I flew back home to Finland. A lot has happened since then.. The move to Copenhagen came as a surprise for all of us and happened with a quite short notice. Until now I have always known my future max 3 months ahead. The latest big change did not even have those 3 months of warning time, when I in December found out that they accepted me to an internship in the Finnish embassy in Lima for 6 months. So..in just a few weeks I’m flying back to lovely Lima.
Although I have been waiting for this since I was staring at Lima’s distancing coastline from the airplane one year ago, I can’t help myself feeling a bit restless. It’s hard to be on the road all the time, PERO, of course I am extremely happy that I have another possibility to enjoy Lima and the company of all the Limeños I have been missing a lot.
But, before I continue with my Peru stories, here is something about Denmark, the happiest nation on earth. Although the difference between Finland and Denmark is not huge, some clear dissimilarities stand out. Unfotunately because of the lack of Danish skills I have not been able to get to really know this culture.. After a few months spent here enjoying our new television and the 41 channels in it I am finally able to watch the TV without constantly laughing at the language :). I promise you all that in August I’ll start studying Danish. If not for anything else, I would love to understand my new favorite TV comedy Klovn without subtitles. (It has been aired in Finland entitled “Kyllä nolottaa” and I can recommend it to all Seinfeld and Frasier fans). In general I have enjoyed myself a lot in this beautiful city, and I hope the city and me can move our relationship to the next level after this 6 months' break. For the ones who still have not had the change to visit us, here is something to get started with …
Danish language
What's the Matter With Denmark pt1
What's the Matter With Denmark pt2
and for now I hope that all my new cph friends won’t move away while I am in Peru, please!?.. And I promise to come to visit all my lovely friends and family in Finland as soon as I get back to Europe.
Here are some links some Peru related articles in Finnish:
Hesarin artikkeli Barrancon kaupunginosasta
Hesarin artikkeli Limasta
Hesarin vinkit Barrancoon
Nimeään fiksumpi Lima
¡Besos! <3
Friday, 16 January 2009
Wednesday, 3 September 2008
Paljon on vettä virrannut...
Hevosen selästä pudotessa pitää kuulemma heti nousta selkään uudestaan, tai sitä kohtaan tulee kammo. Niin taisi käydä mun blogin kanssa. Aloitin viimeisen peru-tekstin kirjoittamisen oikeesti jo lentokoneessa, kunnes koneen akku traagisesti loppui. ja hups.. kotiinpaluusta on nyt jo yli puoli vuotta. Häpeällistä.
Perujorinoita ovat monet saaneet jo kuulla (ehkä liikaakin?), joten viimeiset viikot kuittaantuvat sillä. Diaesitystä tuskin tulen koskaan kehittämään, mutta saanen lähiaikoina vihdoin valokuvat kehitettyä, joten niiden äärellä on hyvä muisteloida lisää ja tietysti kaikkien lähimmäisten tulisi tulla luokseni katsomaan casa de panchitan esittely dvd :)
Tämän vuoden puolella olen kantanut kamani rinkassa uuteen kotiin jo kolme kertaa. Tuulet ovat yhä puhaltaneet lounaaseen ja tällä kertaa kantaneet Kööpenhaminaan asti. Kesä meni onnekkaasti pienessä, mutta somassa yksiössä Puutarhakadulla ja tutustuessa Salon lastensuojeluun. Viime lauantaina laskeuduin Kööpenhaminaan, jossa Pekka on odotellut jo kesäkuusta. Jos nyt jotain voin hänen kokemuksistaan sanoa, niin ulkomailla työskentely on antoisaa suomalaisessa firmassa, koska saunassa on kunnon suomalaiset löylyt "eikä niinku ruotsissa.."
Kööpenhamina on kerrassaan kaunis kaupunki ja monille (ainakin minulle) tuttu niinkin kaukaa, kun lapsena köröteltiin autolla legolandiaan.. ehkä vielä tulee eteen tilaisuus mennä sinne uudestaan. Kaksipyöräisellä on helppo viillettää eteenpäin ja tutustua uusiin kulmakuntiin seuraamalla letkoja. Pitäisi tässä varmaan tehdä töitäkin, eli aloittaa se gradupakertaminen 40h viikkotahdilla. Siinä onkin jo suunnitelmia syksyksi. Toinen tavoite on löytää tanskalaista designia kirpparilta pilkkahintaan… 
Tahdon vielä muistuttaa vieraanvaraisesta bed & breakfast palvelustamme kaikkia niitä jotka haluavat syksyn mittaan paeta arjesta, oli syynä mitä tahansa. En kuitenkaan kovin lämpimästi suosittele SASin kätevää 69€ lentoa suoraan Turusta. Oma reissu kesti 12h, kun koneen bensavuodon takia meidät nostettiin koneesta helsingin bussiin ja sain viettää kokonaisen päivän nautiskellen helsinki-vantaan kentällä Torey Haydenia lueskellen.. päivän pelastaja oli siis Riikka lahjakirjallaan :P
Lisää myöhemmin. Tanskalaisten kummallisuuksien kirjaaminen lienee vaikeampaa kuin Perussa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Päivityksiä on siis luvassa.
Monday, 11 August 2008
Saturday, 12 January 2008
Mikä mikä viidakkokirja
Iquitos on maailman isoin kaupunki, johon ei maateitse pääse. Lentokone tai viidenpäivän laivanreissu jokea pitkin ovat ainut vaihtoehto kaupungin valloittamiselle. Amatsonin sydämessä sijaitsevassa vilkkaassa kaupungissa on ainainen kesä ja kosteankuuman ilma tuoksuu saunalta. Siltä kuin istuisi ekalla lauteella. Perun vuoristo ja rannikon aavikkomaisemat olivat muodostaneet käsitykseni maasta, mutta nyt sain ensimmäistä kertaa kokea maan kolmannen ulottuvuuden ja sukeltaa hetkeksi keskelle Avaran luonnon dokumentteja.
Matkan tarkoituksenahan oli vihdoin kokea oikea sademetsä ja siispä lähdimme kolmeksi päiväksi metsään oman oppaan kanssa. Sademetsä oli juuri sellainen kuin voi kuvitella. Jättimäisiä puita, ihmeellisiä kasveja ja apinoita hyppimässä puusta toiseen. Kuitenkin oman mieleni valtasi tunne, että olisin palannut kotisuomeen. Loputtomat metsät, vesistöt, rauha ja hyttyset. Sademetsä oli siis ennen kaikkea kotoisa, ainakin niin kauan kunnes sain taskulampun valossa nähdä skorpioneja sekä kämmenen kokoisia hämähäkkejä ja totesin olevani tuhkarokkoisen täynnä hyttystenpuremia. Telttailemaan en siis ihan heti suostuisi metsään lähtemään, mutta päivän valossa samoillessa saattoi jo unohtaa että metsässä saattaa vaania myös vaaroja. Jännittävintä taisi ehkä olla se mudassa havaittu leopardin jalanjälki.
Iquitoksen ihmeisiin kuuluu ehdottomasti lukuisat hedelmät ja vihannekset, joihin ei edes Limassa törmää. Tulipahan sitä ensimmäistä kertaa juotua kookosmaitoa suoraan kookoksesta. Onneksemme saimme maistaa paikallisia herkkuja yhden Perun parhaimman kokin loihtamana, kun kotiin Iquitokseen pyhiksi lähtenyt työkaveri ehti kokkailemaan meille lounasta kolmeen otteeseen. Ystävien ansiosta Iquitoksen kokemisessa ei tarvinnut käyttää opaskirjoja apuna, vaan annoimme mielen levätä senkin suhteen. Kaupunki on suunnilleen Turun kokoinen, mutta muurahaisten tavoin kaduilla vilistelevät mopot ja mototaksit tekivät kadun ylittämisestä melkein haasteellisempaa kuin se on Limassa.
Joulua täällä vietetään 25. päivä, alkaen puolen yön aikana illallisella. Jouluaattoillan vietin pomoni luona. Juhla ei ollut tyypillinen perulainen, vaan aikaisen illallisajankohdan, glögin ja riisipuuron ansiosta se muistutti enemmän itselleni tuttua suomalaista joulua. Levysoittimessakin soi joululaulujen sijaan jazz. Noora saapui Limaan aikaisin joulupäivänä ja vietimme päivän rannalla tyyntä valtamerta ihmetellen ja kävimme syömässä perulaisten suurta ylpeyttä chevicheä. Tämä limellä kypsytetty kala on yksi niistä Perun herkuista, joka vie kielen pika pikaa mennessään. Jouluni ei siis ollut kovin tamanomainen, mutta varmasti ikimuistoinen. Ja on ollut ilo saada sisko kylään, varsinkin syntymäpäiväksi! Saipahan siskokin mahdollisuuden tutustua salsan saloihin gaybaarin tanssilattialla.
Tällä hetkellä Noora on Cuscossa tutustumassa inkaraunioihin ja minä hikoilen toimistolla. Lämpömittari näyttää tätänykyä 23 astetta, mutta kosteus saa lämmön tuntumaan tuskaisemmalta. Limeñot ovat teoriassa kaloja, koska ilmankosteus lähentelee Limassa ympärivuoden sataa prosenttia. Nyt minulla on enää reilut kaksi viikkoa jäljellä Perussa. Ja vielä on paljon tekemättä ja näkemättä. Liman kokoista kaupunkia ei millään ehdi koluta puolessa vuodessa. Ensi viikolla meinataan kuitenkin Nooran kanssa tutkailla Limaa turistin silmin, jota en arkeen rutinoituneena ole itsekään ehtinyt tekemään. Kun kaksi vuotta sitten saavuimme Pekan kanssa Liman lentokentälle ja vietimme täällä ensimmäiset kolme päiväämme Etelä-Amerikassa, mielipiteeni kaupunkista oli oli laimea. Lima ei turistille tarjoa paljoa, mutta asuessa täällä on helppo viihtyä. Köyhyys, liikenne, melu, saasteet ja puoli vuotta kestävä harmaus ovat ne negatiiviset piirteet, mutta oman paikkani löydettyäni koen Liman ystävälliseksi suurkaupungiksi, jonka vaihtoehtokulttuuri on saanut minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Viimeisen kuukauden aikana olen nähnyt keikkoja tiiviimpään tahtiin kuin koskaan aikaisemmin ja Perun rokkirintama on vihdoin tullut tutuksi.
Virallinen lähtöpäiväni on 29. tammikuuta ja sen paluun aikana vietän vielä kaksi yötä New Yorkissa. Lähdön suhteen on kuitenkin vielä pientä jännitystä ilmassa, koska passini meni pari viikkoa sitten rikki. Tämä vahinko tapahtui migracionissa jossa olin pidentämässä oleskelulupaani ja ojennettuani passini virkailijalle kuvasivu irtosi. Sen suhteen byrokratia ei kuitenkaan ole liian kankeaa, vaan asiointi jatkui iloisesti teipin voimalla ja tämän jälkeen kipitin suurähetystöön hakemaan uutta. Ensi viikolla sen pitäisi tulla…
Jotta arki ei kotiin palattua iskisi heti vasten kasvoja, haluan näin kutsua teidät pikku juhlituksiin kotiimme la 2.helmikuuta. Merkatkaa ylös! Olisi ihanaa nähdä kaikki tutut kasvot pika pikaa ja tietysti saada paljon halauksia :)
Matkan tarkoituksenahan oli vihdoin kokea oikea sademetsä ja siispä lähdimme kolmeksi päiväksi metsään oman oppaan kanssa. Sademetsä oli juuri sellainen kuin voi kuvitella. Jättimäisiä puita, ihmeellisiä kasveja ja apinoita hyppimässä puusta toiseen. Kuitenkin oman mieleni valtasi tunne, että olisin palannut kotisuomeen. Loputtomat metsät, vesistöt, rauha ja hyttyset. Sademetsä oli siis ennen kaikkea kotoisa, ainakin niin kauan kunnes sain taskulampun valossa nähdä skorpioneja sekä kämmenen kokoisia hämähäkkejä ja totesin olevani tuhkarokkoisen täynnä hyttystenpuremia. Telttailemaan en siis ihan heti suostuisi metsään lähtemään, mutta päivän valossa samoillessa saattoi jo unohtaa että metsässä saattaa vaania myös vaaroja. Jännittävintä taisi ehkä olla se mudassa havaittu leopardin jalanjälki.
Iquitoksen ihmeisiin kuuluu ehdottomasti lukuisat hedelmät ja vihannekset, joihin ei edes Limassa törmää. Tulipahan sitä ensimmäistä kertaa juotua kookosmaitoa suoraan kookoksesta. Onneksemme saimme maistaa paikallisia herkkuja yhden Perun parhaimman kokin loihtamana, kun kotiin Iquitokseen pyhiksi lähtenyt työkaveri ehti kokkailemaan meille lounasta kolmeen otteeseen. Ystävien ansiosta Iquitoksen kokemisessa ei tarvinnut käyttää opaskirjoja apuna, vaan annoimme mielen levätä senkin suhteen. Kaupunki on suunnilleen Turun kokoinen, mutta muurahaisten tavoin kaduilla vilistelevät mopot ja mototaksit tekivät kadun ylittämisestä melkein haasteellisempaa kuin se on Limassa.
Joulua täällä vietetään 25. päivä, alkaen puolen yön aikana illallisella. Jouluaattoillan vietin pomoni luona. Juhla ei ollut tyypillinen perulainen, vaan aikaisen illallisajankohdan, glögin ja riisipuuron ansiosta se muistutti enemmän itselleni tuttua suomalaista joulua. Levysoittimessakin soi joululaulujen sijaan jazz. Noora saapui Limaan aikaisin joulupäivänä ja vietimme päivän rannalla tyyntä valtamerta ihmetellen ja kävimme syömässä perulaisten suurta ylpeyttä chevicheä. Tämä limellä kypsytetty kala on yksi niistä Perun herkuista, joka vie kielen pika pikaa mennessään. Jouluni ei siis ollut kovin tamanomainen, mutta varmasti ikimuistoinen. Ja on ollut ilo saada sisko kylään, varsinkin syntymäpäiväksi! Saipahan siskokin mahdollisuuden tutustua salsan saloihin gaybaarin tanssilattialla.
Tällä hetkellä Noora on Cuscossa tutustumassa inkaraunioihin ja minä hikoilen toimistolla. Lämpömittari näyttää tätänykyä 23 astetta, mutta kosteus saa lämmön tuntumaan tuskaisemmalta. Limeñot ovat teoriassa kaloja, koska ilmankosteus lähentelee Limassa ympärivuoden sataa prosenttia. Nyt minulla on enää reilut kaksi viikkoa jäljellä Perussa. Ja vielä on paljon tekemättä ja näkemättä. Liman kokoista kaupunkia ei millään ehdi koluta puolessa vuodessa. Ensi viikolla meinataan kuitenkin Nooran kanssa tutkailla Limaa turistin silmin, jota en arkeen rutinoituneena ole itsekään ehtinyt tekemään. Kun kaksi vuotta sitten saavuimme Pekan kanssa Liman lentokentälle ja vietimme täällä ensimmäiset kolme päiväämme Etelä-Amerikassa, mielipiteeni kaupunkista oli oli laimea. Lima ei turistille tarjoa paljoa, mutta asuessa täällä on helppo viihtyä. Köyhyys, liikenne, melu, saasteet ja puoli vuotta kestävä harmaus ovat ne negatiiviset piirteet, mutta oman paikkani löydettyäni koen Liman ystävälliseksi suurkaupungiksi, jonka vaihtoehtokulttuuri on saanut minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Viimeisen kuukauden aikana olen nähnyt keikkoja tiiviimpään tahtiin kuin koskaan aikaisemmin ja Perun rokkirintama on vihdoin tullut tutuksi.Virallinen lähtöpäiväni on 29. tammikuuta ja sen paluun aikana vietän vielä kaksi yötä New Yorkissa. Lähdön suhteen on kuitenkin vielä pientä jännitystä ilmassa, koska passini meni pari viikkoa sitten rikki. Tämä vahinko tapahtui migracionissa jossa olin pidentämässä oleskelulupaani ja ojennettuani passini virkailijalle kuvasivu irtosi. Sen suhteen byrokratia ei kuitenkaan ole liian kankeaa, vaan asiointi jatkui iloisesti teipin voimalla ja tämän jälkeen kipitin suurähetystöön hakemaan uutta. Ensi viikolla sen pitäisi tulla…
Jotta arki ei kotiin palattua iskisi heti vasten kasvoja, haluan näin kutsua teidät pikku juhlituksiin kotiimme la 2.helmikuuta. Merkatkaa ylös! Olisi ihanaa nähdä kaikki tutut kasvot pika pikaa ja tietysti saada paljon halauksia :)
Monday, 17 December 2007
Dreaming of the white Christmas, eli nauttien kesän auringosta :)
Kesäauringon paahteessa on joulutunnelman löytäminen yllättävän vaikeaa, varsinkin kuin normaalit joulurutiinit, kuten marlin glögin ryystäminen, eivät ole olleet mahdollisia. Lohdukseni perinteinen perulainen jälkiruoka arroz con leche (riisiä maidolla) on kanelin kera nautittuna lähes joulupuuron veroinen. Myös tänään postissa saapunut joulukalenteri helpotti kummasti oloa. Luokkalaisteni kanssa olen harjoitellut Tonttujen jouluyötä La Casa de Panchitan ensi sunnuntaisiin joulujuhliin, mutta sekään ei ole onnistunut herättämään joulutunnelmaa sisälläni. Joulu on hyvin esillä Liman kaupunkikuvassa. Jouluvalot laulavat epävireisesti ja vilkkuvat villinä kaikissa sateenkaaren väreissä. Mauttomien joulukuusien rinnalla seimiasetelmat ovat ehkä ainut asia joka täällä henkii joulun perinteistä kauneutta. Näyteikkunoiden lumiukot ovat hyvä symboli joulun kaupallisuudesta maassa, jossa lunta löytyy vain vuorten huipuilta. Kauppojen joulupukeillakin on varmasti kova hiki paksuissa nutussaan...
Perun vastineet glögille ja pipareille ovat kaakao ja paneton, eli hedelmäkakku. Paneton lieneekin ainut täkäläinen perinneruoka, joka ei minuun ole tehnyt vaikutusta. Selitys sille taitaakin löytyä siitä, ettei se ole alun perin perulainen herkku. Muuten useimmissa kodeissa on juhlaruokana kanaa, joka lienee yksi perulaisten tärkeimmistä energianlähteistä. Joulua juhlitaan täällä jouluaattona puoliltaöin illallisella ja ainut virallinen vapaapäivä on 25. joulukuuta. Itse menen aattona pomon perheen luokse jouluillalliselle ja lupasin osallistua menun loihtimiseen leipomalla karjalanpiirakoita. Siskoni saapuu luokseni kyläilemään joulupäivällä aamuviideltä, joten matkaan illalliselta luultavasti suoraan lentokentälle. Nooran myötä saan viimein syyn tutustua Liman pakollisiin nähtävyyksiin kuten museoihin ja ehkä jopa hypätä turistibussin kyytiin, vaikka tärkeintä onkin jakaa hänen kanssaan kaikki ne paikat, maut ja ihmiset, joihin olen täällä jo ehtinyt kiintyä. Eilen ostin meille lentoliput Amatsonin sademetsän sydämeen Iquitokseen, jossa vietämme uuden vuoden. Kaupunkiin ei maateitse pääse, vaan lentämisen ohella ainut vaihtoehto on jokea pitkin paatilla, mutta matkaa Limasta kertyisi viisi päivää. Onneksemme muutama iquitoslainen kaverini on paikan päällä viettämässä pyhiä, joten saamme varmasti täydellisen opastuksen kaupungin saloihin.
Toissaviikolla tein toisen piipahdukseni Ayacuchoon, mutta tällä kertaa työn merkeissä. Olin mukana järjestämässä vuoden juhlia iltakouluissa opiskeleville kotiapulaisille, joille on vuoden mittaan järjestetty useita koulutuksia La Casa de Panchitan toimesta. Tapahtuman tarkoituksena oli hauskanpidon lisäksi tuoda kunnallisten päättäjien tietoon lapsityöongelman laajuus ja konkreettisesti näyttää kuinka paljon Ayacuchostakin löytyy alaikäisiä, jotka työskentelevät päivät ja opiskelevat illat. Monet heistä ovat jopa alle kymmenvuotiaita.
Koska epäoikeudenmukaisuutta ja surua löytyy maailmasta niin paljon, muistakaa kaikki näin joulun alla jakaa iloa kertomalla rakkaillenne että ne kolme kaunista sanaa. Itsekin tahdon nyt sanoa teille kaikille, että olette mielessäni ja nyt alkaa jo olla ikävä loistavaa seuraanne. Entonces..
!FELIZ NAVIDAD PARA TODOS!
Wednesday, 28 November 2007
Tarkkailija
Vihdoin joku on nostanut harmaan lasikuvun kaupungin yltä. Viimeisen neljän kuukauden aikana Liman ilmasto on pitkälti tuntunut siltä kuin asuisi suljetussa tilassa, jossa pakokaasuista ilmaa on mahdotonta paeta. Koko talven oli joka päivä sama sää. Harmaata, kosteaa ja koleaa, eikä koskaan tuulta, sadetta eikä sammakoita. Nyt on kuitenkin jo kesän merkkejä ilmassa. Auringon säteet tunkeutuvat saastepilvien läpi lähes joka päivä, torakat ryömivät koloistaan ja perhoset lentelevät pilvinä puistossa. Pilvipeitteen repeytymisen ansiosta olen nähnyt Liman taivaalla ensimmäistä kertaa kuun ja tähtiä! Viime päivien auringonpaisteen perusteella alan jo aavistella että tulevat kaksi kuukautta tulevat olemaan melkoisen hikiset.
Edellisviikolla tapahtui jotain harvinaista, kun Björk saapui Limaan. Harvinaista siksi, että suuret maailmantähdet harvemmin jatkavat Etelä-Amerikan kiertuettaan Peruun asti. Eikä sinänsä ihme. Liput maksoivat saman verran kuin Euroopassa, eli vain harvalla perulaisella sellaiseen on varaa. Jonkin aikaa asiaa manattuani sain selville, että se johtuu verotuksesta, eikä artistien ahneudesta. Björkin keikalle lähdin tosifanien kanssa vip-lipuilla, joka tarkoitti aidattua aluetta lavan edessä. Hienoa esteettömän näkymän ja hienon keikan lisäksi minuun teki suuren vaikutuksen se, että kalja ja pisco sour tarjoilu tuli lavan reunalle asti, eikä varattua paikkaa tarvinnut menettää kaljajonojen takia. Eli yllätyksekseni tapahtuma oli hyvin organisoitu, vaikka omaa paikkaani jonossa olikin varattu aamupäivästä asti.
Elämänlaatuni on viime viikkoina parantunut huimasti huoneen muutoksen myötä. Uusi luukkuni on ihan oikea asunto jossa tekee mieli kölliä. Pekan ja suomityttöjen lähdön jälkeen olen varannut enemmän aikaa rentoutumiseen ja kulttuurin harrastamiseen. Tällä hetkellä myös elokuvat täyttävät vapaa-aikaani, koska meneillään on kahden viikon Aki Kaurismäen retrospektiivi jossa pyörii 15 eri filmiä. Tuntuukin huvittavalta että saan näin Limassa ollessani mahdollisuuden nähdä Kaurismäen filmejä, joita en vielä Suomessa ole nähnyt. Suomen promootioon törmäsin myös sunnuntain El Comericiossa (Perun laajalevikkisin sanomalehti), jossa oli iso juttu Suomen koulutuksesta, joka on jälleen kerran todettu maailman parhaimmaksi.
Vaikka viihdyinkin erinomaisesti ensimmäiset kuukaudet Saijan ja Noran kanssa, olen nyt tyytyväinen siihen, etten voi enää lintsata espanjan harjoittelusta, vaan sosiaalinen elämäni on nyt lähes täysin espanjankielistä. Lisäksi työnarkomaani luonteelleni on tehnyt hyvää se, että töitä on ollut paljon, koska muita kokopäivävoluja ei ole ollut hommiani jakamassa. Muutoksen myötä myös pakon edessä tapahtuva jatkuva ystävänhaku on tuottanut vähitellen hyviä tuloksia. Myös La Casa de Panchitan enkun ryhmäni tyttöjen kanssa olemme jatkaneet yhdessäoloa sunnuntain työpäivien jälkeen. Viime sunnuntaina vietimme iltaa kotonani pisco souria maistellen. Niin raskasta ja tiivistahtista kuin heidän kotiapulaisten arki onkin, osaavat he silti olla uskomattoman iloisia ja energisiä, että itseäni oikein hävettää kun niin usein tuntuu oma akku vetelevän viimeisiä.
Viimeinen kuukausi on töiden puolesta ollut kiireinen. Esityksiä kouluissa on ollut päivittäin ja sen lisäksi olemme pakertaneet maanantaina La Casa de Panchitassa alkanutta näyttelyä varten. Näyttely on osa Cordait-projektia ja esillä on oppilaiden kuluneen vuoden aikana tekemiä töitä. Tämän viikon jälkeen kouluprojektit tältä vuodelta kuitenkin loppuvat ja rytmi sen myötä rauhoittunee. Ensi viikolla arkeen tuo vaihtelua parin päivän työmatka Ayacuchoon.
Tänään aamusta jouduin menemään migracionesiin jonottamaan maassaololuvan pidennystä. Maahan tullessa turistiviisumilla maassa saa olla 90 päivää, jonka jälkeen toimistolla joutuu kuukausittain käymään ostamaan lisää aikaa, hinta on suunnilleen dollarin päivässä. Toinen vaihtoehto on matkata toisaalleen rajojen ulkopuolelle, mutta vähäisten vapaapäivien ja Perun kouluamattomien maastojen houkutuksen takia itse päätin lopulta maksaa maassaolostani. Prosessi ei sinänsä ole vaikea, itse olen selvinnyt jonoista toistaiseksi suhteellisen nopeasti. Matka virastoon on kuitenkin kaoottinen ja muistuttaa hyvin siitä että elämme kehitysmaassa. Kuten täällä yleisestikin, kaduilta voi ostaa lähes mitä vain karttapalloja myöten. Maassa jossa sosiaaliturvan kattavuus on heikko ja epävirallisissa työsuhteissa työskentelevien osalta olematon, on ihmisten työllistettävä itse itsensä. Kerjäläisiä ei kaduilla oikeastaan näe, vaan kaikilla on jotain myytävänä. Virastoon johtava katu viliseekin kauppiaita myyden niin kyniä, passikoteloita kuin lomakkeitakin, joita kyllä saa talosta ilmaiseksi. Perulaisista yli 70 % työskentelee epävirallisella sektorilla. Harmaan työn tekijöitä ovat esimerkiksi ilman työsopimusta työskentelevät kotiapulaiset, suurin osa taksikuskeista, kengänkiillottajat kaduilla sekä combeissa karkkeja ja pientä tilpehööriä kauppaavat myyjät. Voi vain ihmetellä saako liikennevaloissa suihkepulloja kauppaava yrittäjä riittavästi ansioita elämiseensä. Tuskin.
Jouluun on enää neljä viikkoa aikaa ja täälläkin alkaa erilaista joulumateriaa nousta ympäriinsä päivä päivältä enemmän. Joulun kaupallisuus korostuu täällä entisestään. Vaikka kuusia ei tässä maassa kasva, lunta ei löydy kuin vuorten huipuilta, eikä joulupukkikaan tarvitse paksua nuttuaan etelän lämmössä, ovat joulun symbolit täällä täsmälleen samat kuin pohjoisessakin. Lumiukko-ikkunan koristeista ja laulavista valoista huolimatta joulutunnelma ei ole onnistunut tarttumaan vielä minuun. Enkä kyllä uskokaan että auringonpaahteessa pystyn saavuttamaan samaa joulun harrasta tunnelmaa, kuin Suomen pimeässä ja muistoissani niin valkeassa joulussa. Varsinkaan ilman oman perheen hellää huomaa. Jouluaaton suunnitelmani ovat vielä auki, mutta ilokseni sisko lentää Liman kentälle joulupäivän aamuna. Toivottavasti mukanaan muutama joulutorttu ja pipari.
Vaikka elämä täällä rullaa eteenpäin mukavasti, on mieltä painanut asiat kotipuolessa, kuten viimeisessä kirjoituksessanikin mainitsin. Edellisviikolla toivonkipinä sammui ja pappa nukkui pois. Lauantaina ovat hautajaiset, joihin en surukseni pääse mukaan. Ajatuksissani olet pappa kuitenkin.
Edellisviikolla tapahtui jotain harvinaista, kun Björk saapui Limaan. Harvinaista siksi, että suuret maailmantähdet harvemmin jatkavat Etelä-Amerikan kiertuettaan Peruun asti. Eikä sinänsä ihme. Liput maksoivat saman verran kuin Euroopassa, eli vain harvalla perulaisella sellaiseen on varaa. Jonkin aikaa asiaa manattuani sain selville, että se johtuu verotuksesta, eikä artistien ahneudesta. Björkin keikalle lähdin tosifanien kanssa vip-lipuilla, joka tarkoitti aidattua aluetta lavan edessä. Hienoa esteettömän näkymän ja hienon keikan lisäksi minuun teki suuren vaikutuksen se, että kalja ja pisco sour tarjoilu tuli lavan reunalle asti, eikä varattua paikkaa tarvinnut menettää kaljajonojen takia. Eli yllätyksekseni tapahtuma oli hyvin organisoitu, vaikka omaa paikkaani jonossa olikin varattu aamupäivästä asti.
Elämänlaatuni on viime viikkoina parantunut huimasti huoneen muutoksen myötä. Uusi luukkuni on ihan oikea asunto jossa tekee mieli kölliä. Pekan ja suomityttöjen lähdön jälkeen olen varannut enemmän aikaa rentoutumiseen ja kulttuurin harrastamiseen. Tällä hetkellä myös elokuvat täyttävät vapaa-aikaani, koska meneillään on kahden viikon Aki Kaurismäen retrospektiivi jossa pyörii 15 eri filmiä. Tuntuukin huvittavalta että saan näin Limassa ollessani mahdollisuuden nähdä Kaurismäen filmejä, joita en vielä Suomessa ole nähnyt. Suomen promootioon törmäsin myös sunnuntain El Comericiossa (Perun laajalevikkisin sanomalehti), jossa oli iso juttu Suomen koulutuksesta, joka on jälleen kerran todettu maailman parhaimmaksi.
Vaikka viihdyinkin erinomaisesti ensimmäiset kuukaudet Saijan ja Noran kanssa, olen nyt tyytyväinen siihen, etten voi enää lintsata espanjan harjoittelusta, vaan sosiaalinen elämäni on nyt lähes täysin espanjankielistä. Lisäksi työnarkomaani luonteelleni on tehnyt hyvää se, että töitä on ollut paljon, koska muita kokopäivävoluja ei ole ollut hommiani jakamassa. Muutoksen myötä myös pakon edessä tapahtuva jatkuva ystävänhaku on tuottanut vähitellen hyviä tuloksia. Myös La Casa de Panchitan enkun ryhmäni tyttöjen kanssa olemme jatkaneet yhdessäoloa sunnuntain työpäivien jälkeen. Viime sunnuntaina vietimme iltaa kotonani pisco souria maistellen. Niin raskasta ja tiivistahtista kuin heidän kotiapulaisten arki onkin, osaavat he silti olla uskomattoman iloisia ja energisiä, että itseäni oikein hävettää kun niin usein tuntuu oma akku vetelevän viimeisiä.
Viimeinen kuukausi on töiden puolesta ollut kiireinen. Esityksiä kouluissa on ollut päivittäin ja sen lisäksi olemme pakertaneet maanantaina La Casa de Panchitassa alkanutta näyttelyä varten. Näyttely on osa Cordait-projektia ja esillä on oppilaiden kuluneen vuoden aikana tekemiä töitä. Tämän viikon jälkeen kouluprojektit tältä vuodelta kuitenkin loppuvat ja rytmi sen myötä rauhoittunee. Ensi viikolla arkeen tuo vaihtelua parin päivän työmatka Ayacuchoon.
Tänään aamusta jouduin menemään migracionesiin jonottamaan maassaololuvan pidennystä. Maahan tullessa turistiviisumilla maassa saa olla 90 päivää, jonka jälkeen toimistolla joutuu kuukausittain käymään ostamaan lisää aikaa, hinta on suunnilleen dollarin päivässä. Toinen vaihtoehto on matkata toisaalleen rajojen ulkopuolelle, mutta vähäisten vapaapäivien ja Perun kouluamattomien maastojen houkutuksen takia itse päätin lopulta maksaa maassaolostani. Prosessi ei sinänsä ole vaikea, itse olen selvinnyt jonoista toistaiseksi suhteellisen nopeasti. Matka virastoon on kuitenkin kaoottinen ja muistuttaa hyvin siitä että elämme kehitysmaassa. Kuten täällä yleisestikin, kaduilta voi ostaa lähes mitä vain karttapalloja myöten. Maassa jossa sosiaaliturvan kattavuus on heikko ja epävirallisissa työsuhteissa työskentelevien osalta olematon, on ihmisten työllistettävä itse itsensä. Kerjäläisiä ei kaduilla oikeastaan näe, vaan kaikilla on jotain myytävänä. Virastoon johtava katu viliseekin kauppiaita myyden niin kyniä, passikoteloita kuin lomakkeitakin, joita kyllä saa talosta ilmaiseksi. Perulaisista yli 70 % työskentelee epävirallisella sektorilla. Harmaan työn tekijöitä ovat esimerkiksi ilman työsopimusta työskentelevät kotiapulaiset, suurin osa taksikuskeista, kengänkiillottajat kaduilla sekä combeissa karkkeja ja pientä tilpehööriä kauppaavat myyjät. Voi vain ihmetellä saako liikennevaloissa suihkepulloja kauppaava yrittäjä riittavästi ansioita elämiseensä. Tuskin.Jouluun on enää neljä viikkoa aikaa ja täälläkin alkaa erilaista joulumateriaa nousta ympäriinsä päivä päivältä enemmän. Joulun kaupallisuus korostuu täällä entisestään. Vaikka kuusia ei tässä maassa kasva, lunta ei löydy kuin vuorten huipuilta, eikä joulupukkikaan tarvitse paksua nuttuaan etelän lämmössä, ovat joulun symbolit täällä täsmälleen samat kuin pohjoisessakin. Lumiukko-ikkunan koristeista ja laulavista valoista huolimatta joulutunnelma ei ole onnistunut tarttumaan vielä minuun. Enkä kyllä uskokaan että auringonpaahteessa pystyn saavuttamaan samaa joulun harrasta tunnelmaa, kuin Suomen pimeässä ja muistoissani niin valkeassa joulussa. Varsinkaan ilman oman perheen hellää huomaa. Jouluaaton suunnitelmani ovat vielä auki, mutta ilokseni sisko lentää Liman kentälle joulupäivän aamuna. Toivottavasti mukanaan muutama joulutorttu ja pipari.
Vaikka elämä täällä rullaa eteenpäin mukavasti, on mieltä painanut asiat kotipuolessa, kuten viimeisessä kirjoituksessanikin mainitsin. Edellisviikolla toivonkipinä sammui ja pappa nukkui pois. Lauantaina ovat hautajaiset, joihin en surukseni pääse mukaan. Ajatuksissani olet pappa kuitenkin.
Wednesday, 7 November 2007
Los ganadores :)
Minäkin olen trekkaaja, nyt se on vihdoin tullut todetuksi. Kaksi viikkoa sitten teimme Pekan, neljän muun urhean turistin, oppaan, kolmen aasin ja aasimiehen kanssa neljän päivän Santa Cruz-trekin Vaqueriasta Cachapampaan. Kaksi ensimmäistä päivää kipusimme ylöspäin määränpäänä 4750 metrin korkeudessa sijaitseva Punta Union ja kaksi viimeistä laskeuduimme alaspäin. Toisena päivänä nousua kertyi yli 1000 metriä, eli kuten arvata saattaa, hymy ei silloin ollut herkässä. Ohuen ilman lisäksi kipuamisesta teki raskasta lähtöä edeltävänä iltana saamani lievä ruokamyrkytys, joka vaivasi vatsanseutua reissun alkupäivät. Ajoituksemme meni sadekauden alun takia pari viikkoa pieleen ja vettä tuli taivaalta joka päivä, välillä myös rakeiden muodossa. Vesisade alkoi harmittaa huomatessamme, etteivät matkanjärjestäjältä lainaamamme sadehousut olleetkaan sateenkestäviä. Aika kuitenkin kultaa muistot eikä tuollaisia pieniä vastoinkäymisiä muista enää jälkeenpäin. Nyt päällimmäisenä muistoissa on vain upeat maisemat ja se mielen vallannut voiton tunne, kun ylämäki vihdoin päättyi.
Viime viikolla teimme toisen visiitin Liman ulkopuolelle. Alun perin ajatuksenamme oli lähteä Tingo Mariaan katsomaan viidakkoa, mutta busseja sinne ei kokan viljelijöiden protestien takia kulkenutkaan. Vaihdoimme siis suunnitelmaa ja lähdimme sen sijaan Huancayoon junalla, joka matkaa maailman toiseksi korkeimmilla raiteilla ja ohittaa maailman korkeimman juna-aseman. Juna Huancayoon matkaa vain kerran kuussa, joten oli onni, että se sattui meidän kannaltamme juuri oikealle päivälle.
Koska edellinen reissu oli fyysisesti haastava, vietimme tällä kertaa aikaamme rentoutuen, syömällä hyvin ja löntystellen kevyesti auringonpaisteessa. Kukkuloille kiivetessä huomasin että korkealla tehty trekki ei ollut vielä kehittänyt immuniteettia vuoristotautiin, vaan sydän pomppi 3300 metrissä samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Onnistuimme innostamaan Huancayoon mukaan myös irlantilaisen Lucyn, joka oli kanssamme trekkaamassa Huarazissa. Itse jouduin palaamaan Limaan sunnuntaiksi töiden takia, mutta Pekka ja Lucy jatkoivat matkaansa vielä Ayacuchoon. Rotkon partaalla kulkeva päällystämätön tie Huancayosta Ayacuchoon oli yöllä kuulemma jännä kokemus. Vastapainoksi pääsin itse Limaan palatessani matkustamaan business-luokassa, kun bussiemäntä tuli parin minuutin matkustamisen jälkeen ehdottamaan minulle siirtymistä alakertaan, jossa oli yksi tyhjä sänkypaikka jäljellä. Mukava peti ja dubbaamaton elokuva olivat oiva lopetus lomalle.
Olen nyt ollut Limassa puolet vapaaehtoisajastani ja samalla koen pienoista elämänmuutosta. Kaimani lähti kotimatkalle viime viikolla ja nyt olen ainakin vuoden loppuun ainut suomalainen La Casa de Panchitassa. Sunnuntaina muutin Saijan vanhaan huoneeseen, jossa saan nyt nauttia jykevistä seinistä sekä oman vessan ihanuudesta. Pekka on ollut täällä nyt reilut kolme viikkoa ja uskoakseni ehtinyt melko hyvin näkemään millaista eloa Perussa vietän, niin töiden kun vapaa-ajankin puolesta. Tutustuminen La Casa de Panchitaan ja Liman syrjäseutuihin ovat varmasti opettavaisinta mitä itse pystyn Limasta näyttämään. Aika on taas kerran kulkenut siivillä ja hyvästely on edessä perjantaina.
Kaiken tämän ohella täytyy välillä katsoa kauemmas tulevaisuuteen, eli aikaan paluun jälkeen. Yliopiston edustajistovaalit ovat tällä viikolla ja allekirjoittanut on taas kisassa mukana, vaikkakin vaalikampanjointi on tällä kertaa ollut minimissä. Muuten mieltäni painaa huoli sairaalassa olevasta papastani, jonka voimien toivoisin riittävän vielä pitkälle. Tuntuu pahalta olla toisella puolella maailmaa kun omassa perheessä on menossa näin kriittiset hetket. Halauksia!
Viime viikolla teimme toisen visiitin Liman ulkopuolelle. Alun perin ajatuksenamme oli lähteä Tingo Mariaan katsomaan viidakkoa, mutta busseja sinne ei kokan viljelijöiden protestien takia kulkenutkaan. Vaihdoimme siis suunnitelmaa ja lähdimme sen sijaan Huancayoon junalla, joka matkaa maailman toiseksi korkeimmilla raiteilla ja ohittaa maailman korkeimman juna-aseman. Juna Huancayoon matkaa vain kerran kuussa, joten oli onni, että se sattui meidän kannaltamme juuri oikealle päivälle.
Koska edellinen reissu oli fyysisesti haastava, vietimme tällä kertaa aikaamme rentoutuen, syömällä hyvin ja löntystellen kevyesti auringonpaisteessa. Kukkuloille kiivetessä huomasin että korkealla tehty trekki ei ollut vielä kehittänyt immuniteettia vuoristotautiin, vaan sydän pomppi 3300 metrissä samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Onnistuimme innostamaan Huancayoon mukaan myös irlantilaisen Lucyn, joka oli kanssamme trekkaamassa Huarazissa. Itse jouduin palaamaan Limaan sunnuntaiksi töiden takia, mutta Pekka ja Lucy jatkoivat matkaansa vielä Ayacuchoon. Rotkon partaalla kulkeva päällystämätön tie Huancayosta Ayacuchoon oli yöllä kuulemma jännä kokemus. Vastapainoksi pääsin itse Limaan palatessani matkustamaan business-luokassa, kun bussiemäntä tuli parin minuutin matkustamisen jälkeen ehdottamaan minulle siirtymistä alakertaan, jossa oli yksi tyhjä sänkypaikka jäljellä. Mukava peti ja dubbaamaton elokuva olivat oiva lopetus lomalle.
Olen nyt ollut Limassa puolet vapaaehtoisajastani ja samalla koen pienoista elämänmuutosta. Kaimani lähti kotimatkalle viime viikolla ja nyt olen ainakin vuoden loppuun ainut suomalainen La Casa de Panchitassa. Sunnuntaina muutin Saijan vanhaan huoneeseen, jossa saan nyt nauttia jykevistä seinistä sekä oman vessan ihanuudesta. Pekka on ollut täällä nyt reilut kolme viikkoa ja uskoakseni ehtinyt melko hyvin näkemään millaista eloa Perussa vietän, niin töiden kun vapaa-ajankin puolesta. Tutustuminen La Casa de Panchitaan ja Liman syrjäseutuihin ovat varmasti opettavaisinta mitä itse pystyn Limasta näyttämään. Aika on taas kerran kulkenut siivillä ja hyvästely on edessä perjantaina.
Kaiken tämän ohella täytyy välillä katsoa kauemmas tulevaisuuteen, eli aikaan paluun jälkeen. Yliopiston edustajistovaalit ovat tällä viikolla ja allekirjoittanut on taas kisassa mukana, vaikkakin vaalikampanjointi on tällä kertaa ollut minimissä. Muuten mieltäni painaa huoli sairaalassa olevasta papastani, jonka voimien toivoisin riittävän vielä pitkälle. Tuntuu pahalta olla toisella puolella maailmaa kun omassa perheessä on menossa näin kriittiset hetket. Halauksia!
Subscribe to:
Posts (Atom)
