Las Saijas y la vida

Kaksi Saijaa saman katon alla ja nimipaivat tulossa. Oli vain yksi vaihtoehto: jarjestaa juhlat. Ja niinhan me jarjestimme, mutta alunperin suunnitellut saija-ilmapallot ja -paidat jaivat tekematta. Ehka parempi niin, eihan me mitaan egoisteja olla. Juhlat onnistuivat hienosti, ainakin Saijat olivat tyytyvaisia, vuokraemanta ei niinkaan. Meilla oli huonoa onnea kun vuokraisantamme pahasisuinen sisko oli tullut juuri samaiseksi viikonlopuksi kylailemaan ja luvasta seka juhlien rauhallisesta luonteesta huolimatta haati meidat kesken kaiken katolta alas. Ensimmaista kertaa elamassani omat juhlani keskeytettiin niin karusti, mutta onneksi paikallinen baari on aina auki aamunkoittoon. Kaksi viikkoa sitten sain mahdollisuuden nahda Liman yoelamaa baaritiskin takaa, kun minua pyydettiin paikalliseen irkkupubiin Dublinersiin toihin sen vuosipaivana. Hyppasin kokonaan blokkausvaiheen yli ja aloitin suoraan baarimaijana. Vodka appelsiinimehulla taisi olla ainut drinksu jonka osasin entuudestaan valmistaa... mutta kokemattomuuteni ja viela puutteellisen espanjani huomioonottaen selvisin urakasta kunnialla, vaikka valilla vodka ja agua menivatkin melussa sekaisin. Paikka oli aariaan myoten taynna, joten paasin hommiin heti toden teolla. Onneksi seisomista ja kiiressa tyoskentelya on tullut harjoiteltua jo Suomessa. Hommia on tarjottu jo lisaakin, mutta paikan uniformu on mun makuuni ja kokooni hieman liian pieni, ja palkkaakin illasta tuli vain Suomen tuntipalkan verran. Mutta koska tama on minun seikkailuni ja kokemukset ovat rahaakin arvokkaampia, niin saattaapi olla etta lahden leikkiin mukaan toistekin. Arki on arkea myos Limassa, mutta ulkkarina huomaa ja oppii joka paiva uusia asioita ymparistostaan. Se vain vaihtelee jaksaako asioille nauraa, ohittaako ne kokonaan vai pistaako ne vihaksi. Esimerkkeina tasta on jatkuva viheltely ja kaoottinen liikenne. Toistaiseksi artymys on noussut vain muutaman verran vasyneena. Ja eilen meita todella nauratti, kun pienessa tihkusateessa tulimme Saijan kanssa "viimeisen sinkkuiltamme" jalkeen taksilla kotiin Barrancosta. Taksi oli oikein tyypillinen vanha pieni keltainen fiiatti, jossa pyyhkimet toimivat manuaalisesti. Kasi vaan ikkunasta ulos ja muutamalla pyyhkimen sivalluksella vesipisarat pois, katevaa, vaikkakin lievasti vaarallista. Señorin onneksi Limassa ei koskaan tuon enempaa sada. Olen myos oppinut suodattamaan suurimman osan ylimaaraisesta halinasta. Pahin kulttuurishokki talla saralla lienee ollut kayttaytyminen elokuvateatteireissa. Sen nyt viela antaa anteeksi jos se kannykka on jaanyt paalle, mutta etta siihen viela vastaa ja puhuu kaiuttimeen! Ilma on vihdoin muuttumassa vahitellen kevaisemmaksi ja aurinko on nayttaytynyt useana paivana. Ja normaalisti niin karu Lima nayttaa astetta kauniimmalta auringon paisteessa. Lapasetkin olen uskaltanut muutaman kerran jattaa jo kotiin, vaikka ilma viileneekin illan pimentyessa. Taalla betonin, aavikon ja saastepilvien keskella olen muutaman kerran haaveillut metsalenkista tai mokkiviikonlopusta kotipuolessa. Ruskan ja puolukkapaivien menetys vahan harmittaa valilla. Mutta tuleehan niita syksyja viela Suomessa vietettya ja nyt on aika nautiskella muista asioista. Yleisesti ottaen koti-ikava ei ole ehtinyt vaivaamaan ja rehellisesti voin sanoa, etta on sen verran pitanyt taalla kiiretta etten ole ehtinyt paljoa murehtimaan. Joka johtunee myos siita etta asiat ovat taalla kohdallani melkoisen hyvin :) Vahan syyllistan itseani siita, etta olen antanut periksi joistakin periaatteistani. Nestlén jaateloa ja suklaata on lahes mahdotonta valttaa ja talla viikolla erehdyin kavelemaan Starbucksiin elamani ensimmaista kertaa. Rehellisyyden nimissa taytyy tunnustaa etta niin hyvaa kahvia en ole tasta maasta viela saanut (joka on ollut todellinen ongelma). Ja mukavat penkit, seka vakaajalkainen poyta olivat virkistavaa vaihtelua.

Viime viikkoina on La Casa de Panchitassa riittanyt tekijoille toita ja internetin viihdekaytto on jaanyt lahes kokonaan vahaiselle vapaa-ajalleni (kuinka kurjaa!), joka on myos tarkoittanut sita etta yhteydenpito ja blogin paivitys on jaanyt vahemmalle. Pahoitteluni siita! Ja samalla kiitokset kaikille, jotka ovat piristaneet paiviani perinteisella postilla. Hymy nousee korvannipukoihin aina kun Señora Nelly huutaa kuorta heilutellen perääni.

Parin tunnin paasta hyppaan combiin hakemaan pitkaan odottua vierastani lentokentalta. Harmillisesti voin kuitenkin vastaanottaa vain Pekan, enka rinkkaa, joka ei ehtinyt Tukholman pikaisessa vaihdossa matkaan mukaan. Klassinen tapaus, joka ei omalle kohdalle ole aikaisemmin osunut. Onneksi olin jo ehtinyt ostaa Pekalle tervetuliaislahjaksi perinteiset turistikuteet, eli inka kola t-paidan ja kankaiset turistipoksyt ;D Toivottavasti varusteet tulevat kuitenkin nopeasti perille, jotta saamme aloittaa lomamme trekkauksella Huarazin vuoristossa suunnitelmien mukaisesti.

Some girls are bigger than others

Viime viikolla Chile vuosien odotuksen jalkeen luovutti Perun ex-presidentin Alberto Fujimorin Peruun oikeudenkayntia varten vastaamaan ihmisoikeusrikkomuksistaan ja korruptioskandaalistaan. Sivullisena tarkkailijana itselleni on ollut lieva yllatys se, etta jotkut perulaiset yha ajattelevat Fujimorin olleen Perun paras presidentti. Monimutkaisessa yhteiskunnassa ei mikaan ole yksinkertaista. Fujimori nosti Perun inflaation kourista aloittaessaan kymmenen vuoden presidentin uransa vuonna 1990 ja hanen kunniakseen lasketaan osittain myos Sendero Luminoson kukistaminen. Tahdon kuitenkin uskoa, etta vakivaltaan voi vastata muullakin tavoin kuin vuodattamalla lisaa verta. Innolla seurataan, miten paha saa palkkansa.

Kolmasosa Perun visiitistani on nyt takana ja olen vahitellen oppinut talon tavoille niin kotona kuin La Casa de Panchitassakin. Tyoni taalla ei ole ollut aivokapasiteetin kayton suhteen niin haasteellista kuin olisin toivonut, mutta mielenkiintoista se on monella tapaa. Projektit joissa taalla paaasiallisesti toimin ovat luku-ja kirjoitustaito projekti Cordaid, seka suomalaisen rahoituksen avulla pyoriva Naisasialiitto Unionin seksuaalivalistusprojekti. Naiden lisaksi pidan kotiapulaisille sunnuntaisin englannin ja suomen kielen tunteja. Kylla, he haluavat oppia suomea! Haasteellista on ollut ottaa selville etta miten nama meidan verbit oikein kayttaytyykaan, oman aidinkielen kielioppi on valitettavan huonosti hallussa. Abladiivit ja ne muutkin kaverit kun taisi mun osalta unohtua sinne yla-asteelle.

Vaikka kaikki koulussa opetettu ei paahani ole jaanyt, tahdon silti kumartaa syvaan koulupakolle. Taalla nakee niin konkreettisesti sen mitka lahtokohdat koulunkaynti antaa elamalle. Koulussa oppii oppimaan! Vasta aikuisialla koulun aloittavilta puuttuu kokonaan sellainen ongelmanratkaisukyky ja kyky johtopaatoksien tekemiseen, joka itselle tuntuu ihan synnynnaiselta. Lapsuuden menetettyja kouluhetkia ei jalkeenpain pysty enaa taysin korjaamaan. On surkeaa nahda kun aikuiset ihmiset eivat pysty suoriutumaan tehtavasta, jonka ekaluokkalainen lapsi normaalisti tekisi hetkessa. LCP:n Cordaid-projektissa on paamaarana ensimmaisen asteen opiskelijoiden, niin lasten kuin aikuistenkin, lukemiseen ja kirjoittamiseen motivoiminen. Vierailuilla kerrotaan erilaisten oheismateriaalien avulla opettavainen satu ja oppilaita aktivoidaan eri tavoin osallistumaan tarinan kulkuun. Taman jalkeen oppilaat tekevat muutaman tehtavan, jossa he pohtivat tarinan tapahtumien merkityksia. Lokakuussa aloitamme uuden tarinan parissa, jota varten olen kuluvan viikon aikana taiteillut naamareita. Viikonlopun aikana pitaisi viela opetella laulu, jota sitten maanantaina on jo tarkoitus koulussa luritella. Ei tietenkaan yksin.

Cordaidiin kuuluu osana myos kulttuurivierailut, joihin oppilaita viedaan kaksi kertaa vuodessa. Taman vuoden viimeinen Salida cultural oli viime viikolla, mutta sita ennen sain nahda kolumbialaisen Humberton tarinatuokion lukuisia kertoja. Itse olen nauttinut eniten koulukaynneista lasten kanssa, lapset kun ovat aina yhta innostuneita. Ja samalla olen paassyt irti koko-komplekseistani. Jos joskus olen tuntenut oloni isoksi sovituskopin peilia tiiraillessani, niin taalla lapset jaksavat kylla ihmetella suuria kasiani ja jalkojani niin avoimesti, ettei sita voi kuin nauraa.

Ulkomailla elon miinuspuolena on se, etta joutuu hyvastelemaan ihmisia joihin on jo ehtinyt kiintya. Nora muutti kampastammme pois jokin aikaa sitten ja eilen jouduin antamaan lahtohalit eraana aamuyosta puistossa tapaamalleni ja jo ystavakseni tulleelle Tomille, joka palasi toisessa NGO:ssa suorittamansa kuuden viikon volujakson jalkeen takaisin Madridiin. Elama kuitenkin jatkuu vilkkaana, ja alan jo ihmetella miten ehdin taman puuttuvan neljan kuukauden aikana tekemaan ja nakemaan kaiken sen mita haluaisin, jos aika rientaa yhta nopeasti eteenpain kuin se tahan mennessa on tehnyt. Pekka matkaa luokseni reilun kahden viikon paasta(!!) ja lokakuussa saan mahdollisuuden lomailla hieman. Tarkoituksenamme on lahtea Huarazin vuorille trekkaamaan ja kayda vihdoin katsomassa milta se viidakko oikein nayttaa. Syvalle amatsonin uumeniin ei kuitenkaan ole aikaa menna, vaan tyytynemme ihailemaan metsikkoa selvan reunalta Tingo Mariasta.

Lima top 5

1. Elokuvat
Tuntuu kuin olisin taivaassa. Kuluneen viikon aikana olen ollut elokuvissa viisi kertaa, joka on lahes suoraan verrattavissa siihen, etta elokuvissakaynti taalla on lahes viisi kertaa halvempaa kuin Suomessa. Elokuvia on yleensa helposti nahtavissa originaalilla kielella ja valikoimakin on vahintaan yhta hyva kuin Turussa. Kaksi suurimman vaikutuksen tehnytta taalla nakemaani filmia ovat Vida secreta de las palabras (Espanja 2005) ja Life of the others (Saksa 2006). Suosittelen kaikille lampimasti.

2. Kylatunnelma
Vaikka Lima on kahdeksan miljoonan asukasmaarallaan suurkaupunki, tuntuu Mirafloresin kaupunginosa olevan kuin oma itsenainen kaupunkinsa. Riippumatta siita kuinka iso kaupunki on kyseessa, samat ihmiset sita tulee aina vastaan jos itsella on jonkinlainen rutiini arjessa. Tuttuja tuntuu taalla tulevan vastaan melkein useammin kuin Turussa. Omasta mielestani Miraflores on yksi Perun persoonattomimmista paikoista ostoskatuineen ja turisteineen, eika Starbucksin, KFC:n ja Mc Donaldsin lasnaolo asiaa ainakaan helpota. Kuitenkin olen jo loytanyt sielta jo useita lempipaikkoja niin kulinaaristen kuin kulttuuristen nautintojenkin suhteen ja onhan se meren lasnaolo turkulaiselle aina tarkeaa. Miraflores ei ole Liman kaupunginosista se, jossa mieluiten asuisin, mutta luultavasti se, jossa on helpointa asua. Toihin paasen yhdella combilla ja niin palvelut kuin vapaa-ajan menomestatkin ovat kaden ulottuvilla. Lahikauppaan on kaksi korttelia, elokuviin kolme ja paikalliseen suosikkipubiimme nelja. Voin siis rauhassa kavella kotiin yksinkin, vaikka aurinko olisikin jo laskenut tai vasta nousemassa. Lenkillekin paasee katevasti rantabulevardille, vaikka ensimmaiset kymmenen minuuttia taytyy pujotella autojen valissa.

3. Ruoka
Kasvissyonti ei ikina ole ollut nain helppoa! Vaikka popsisin mieluusti kalaakin, ei siihen ole Limassa viela ollut tarvetta, koska terveysintoilu on taalla talla hetkella niin pop, etta kasvisravintoloita nousee kuin sienia sateella. Eihan taalla kukaan sita ymmarra etta joku jattaa lihan syomatta ekologisista tai elainoikeudellisista syista, mutta ilmassa leijuu vahva illuusio siita etta kasvisruoka on terveellista ja laihduttavaa. Kiitos ja kumarrus siita. Esimerkiksi korttelin paassa kotiovelta on ihana lounaspaikka jossa tarjoillaan perulaiseen tapaan valmistettua kasvisruokaa ja vaihtoehdotkin ovat aina vitriinissa nahtavilla, jottei tarvitse ostaa soijasikaa sakissa.

4. Koti
Kotona en toistaiseksi ole ehtinyt paljoa muuta kuin nukkumaan, syomaan ja siivoamaan. No oikeestaan en niin kauheesti oo ees ehtinyt siivoomaan. 47 tunnin tyoviikot ja menojalan vipatus on pitanyt huolen siita, etten ole ehtinyt tylsistymaan. Painvastoin tuntuu silta, etta vuorokauden tunnit loppuvat kertakaikkiaan kesken! Tama on elamani ensimmainen solukamppakokemus ja taytyyhan se myontaa, etta taalla ja nyt tama on ainut oikea ratkaisu. Varsinkin kun kamppikset ovat suunnilleen yhta kiinnostuneita menemisesta, kortin pelaamisesta ja elokuvissa kaymisesta kuin minakin. Ainut herne siella patjan alla tuntuu olevan se, ettei sielta suihkusta aina tule lamminta vetta. Sen verran prinsessa olen viela, vaikka en muuta valittamista olossani taalla oikeestaan keksi.

5. Ihmiset
Viimeinen ja tietysti tarkein. Elamani taalla on toistaiseksi muistuttanut pitkalti vaihto-oppilasvuotta, koska olen viettanyt suurimman osan vapaa-ajastani muiden ulkomaalaisten kanssa englantia tai suomea puhuen. Mutta kohta suomikin jaa taas vahemmalle kun etvo-kollegojeni aika taalla alkaa olla taysi. Ja kyllahan sita on tullut tutustuttua myos perulaisiin, niin tyossa kuin vapaa-ajallakin. Yleistaen (ja viheltelyna esiintulevan machokulttuurin unohtaen) perulaiset ovat sydammellista ja hauskaa sakkia. Kylla se tunnelma on heti lampimampi kun jokainen kohtaaminen kruunataan poskipusulla. Suomalaista hajurakoa kunnioittavana ihmisena taman pienen eleen omaksuminen on jo yksinaan muuttanut minua. Eihan sita voi olla pahalla tuulella kun on poski muiskauksista markana.

Oikeudet muutoksiin pidatetaan.

Un pequeño viaje a Ayacucho

Takana on kolmen paivan lomareissu Ayacuchoon, joka sijaitsee 2700 metria merenpinnan ylapuolella reilun 500 kilometrin paassa Limasta. Matkamme paikan paalle kesti viisi tuntia suunniteltua enemman rengasrikosta ja tien huonosta kunnosta johtuen. Luulen viivastyksien kuitenkin olleen onni onnettomuudessa, koska nyt meilla oli mahdollisuus nahda upea lumen peittama vuoristo paivanvalossa ylittaessamme Andeja yli 4000 metrin korkeudessa. Ja koska kaikki eivat ole tutustuneet edelliseen matkablogiimme, niin taytynee minun tassakin tuulettaa Perun busseja, joissa pelataan bingoa, katsotaan elokuvia ja nukutaan puolimakuuasennossa peiton alla. Ruokatarjoilua unohtamatta. Nama edut koskevat siis kalliimpien = turvallisempien bussiyhtioiden autoja, joissa meno on vahan niinkuin matkustaisi lentokoneessa. Lentokone-vertaus pitaa paikkansa myos pelkotilojen osalta, koska vuoristossa tiet eivat ole suoria eivatka leveita.
Ayacucho toimi koko 1980-luvun Perun terroristijarjesto Sendero Luminoson tukikohtana, joka tarkoitti sita, etta kaupunki irrouttautui muusta Perusta ja sen asukkaat joutuivat terroristiryhman ja hallituksen valisten taisteluiden valikateen. Terrorismin aikakausi on jattanyt verisen jaljen Perun historiaan, ja sen sotkuja setvitaan vielakin. Kuulemma jopa 70 % kaikista terrorismin aikana tapahtuneista kidutuksista ja katoamisista tapahtui juuri Ayacuchossa. Vaikka kaupungilla ei ole ollut kuin viisitoista vuotta aikaa palata normaaliin elamanrytmiin, ainut nakyva muisto terrorismin ajoilta on kaupungissa sijaitseva entinen vankila, joka on sittemmin muutettu kasityolaisten kauppahalliksi.

Talla hetkella Ayacucho on kaunis ja rauhallinen kaupunki, joka on toistaiseksi saastynyt suurilta turistimassoilta. Melkein jo luulimme olevamme ainoat gringat koko kaupungissa, mutta tulihan niita sitten jossain vaiheessa kuitenkin vastaan. On onni ehtia nakemaan tuollainen vuoristokaupunki viela koskemattomana. Kymmenen vuoden kaupunki lienee jo turistien valloittama ja kaikkien Plaza de Armasta ymparoivien talojen parvekkeet ovat taynna ravintoloita kuten esimerkiksi Cuzcossa.

Ohut vuori-ilma hidasti menoamme ensimmaisena paivana, mutta perjantaina huristelimme combilla laheiseen Quinuan kylaan, jossa saimme ihailla loputonta vuorijonoa ja nauttia rauhallisesta maalaistunnelmasta. Paikka oli niin rauhallinen, etta melkein tuntui kuin aika olisi pysahtynyt. Parasta heti maisemien jalkeen oli herkullinen alkuperaisnaisilta ostamamme mossolounas emolienten (lammin teentapainen juoma) kera, jonka nautimme paikallisella torilla.
Matkakarpanen pisti kylla taas pahasti takapuoleen ja odotan kovasti jo seuraavaa reissurupeamaa, joka alkanee viimeistaan lokakuussa kun Pekka tulee tanne. Kotiinpaluu ei kuitenkaan talta reissulta ollut ankeaa, koska arki Limassa on ainakin toistaiseksi kaikkea muuta kuin puuduttavaa.

¡Ya un mes acá!

Ensimmainen kuukausi on hurahtanut hetkessa. Ja koen olevani melko onnekas sen suhteen mita kaikkea olen toiden suhteen ehtinyt nakemaan ja kokemaan. Olen jo kaynyt kaikissa neljassa conossa, jossa La Casa de Panchita tyoskentelee: Ventanilla, Comas, Ate ja San Juan de Miraflores. Viime viikolla näin myos luultavasti kurjimman paikan, mihin taalla Limassa tulen tormaamaan. Nousimme combilla ylos makea niin kauas kuin reitti kulki. Sahkot oli kylla vedetty naihinkin taloihin, mutta juoksevaa vetta ei ainakaan vierailemassani asunnossa ollut. Sateen ja kylmyyden vuoksi paikka vaikutti viela ankeammalta, kun tiet olivat pelkkaa mutavellia. Yleissaantona voidaan pitaa sita, etta asutus koyhenee sita mukaa mita ylemmas rinnetta mennaan, kun tilaa on otettu sielta mista sita on ollut saatavilla. Vaikka nama alueet on periaatteessa vallattu laittomasti, ei valtio sakota asukkaita, koska tietavat heidan olevan varattomia. La Casa de Panchitan nuorimmat kotiapulaiset ovat ialtaan kuusivuotiaita. Virallinen lapsityon ikaraja Perussa on lain mukaan 14 vuotta. Tassa kulttuurissa lasten osallistuminen kotitoiden tekoon ja vanhempien auttamiseen on kuitenkin yleista, joka vaikeuttaa rajan vetoa arkiaskareisiin osallistumisen ja tyonteon valille. Esimerkki: Lapsi asuu tatinsa luona (joka ei valttamatta ole verisukua) ja auttaa tatia kotiaskareissa, kuten siivoamisessa, ruuanlaitossa ja pyykkayksessa. Han siis toimii kotiapulaisena, mutta hyvassa tapauksessa saa kayda koulunsa rauhassa ja viettaa vapaa-aikaansa muiden lasten tavoin leikkien. Rahaa lapsi tuskin saa tyonteostaan, vaan se mennee vanhemmille. Tyonteon raja vedetaan yleensa siihen, jos se hairitsee lapsen normaalia kehitysta ja koulunkayntia. Luokat joiden kanssa La Casa de Panchita tekee yhteistyota on valittu lapsia haastattelemalla silla perusteella, missa on kotiapulaisia eniten. Paivakouluissa oppilaat ovat noin 6-12 vuotiaita, mutta iltakouluissa opiskelevat ovat vanhempia ja tyoskentelevat paivisin.
Jos aikaa ja kiinnostusta riittaa, niin suosittelen lukemaan kollegani ja kamppikseni Noran kirjoittamaa (omaani asiapitoisempaa) blogia osoitteesta www.etvo.fi/blogi. Ja samalla sanomalla kehoitan myos klikkaamaan paikallisen lehden sivuille www.elcomercio.com.pe, josta loytyy kuvakooste maanjaristyksesta. Olen myos laittanut naamakirjaani (www.facebook.com) enemman taalta ottamiani kuvia, joten sielta voi rekisteroityneet kayda niita katsomassa.

Torstaina Perussa on jokin pyhapaiva, jonka ansiosta saamme mahdollisuuden lomailla kolme kokonaista paivaa. Keskiviikko iltana lahdemmekin Noran kanssa haistelemaan raikasta vuoristoilmaa Ayacuchoon, eli matkaamme bussilla kahdeksan tuntia ylamakeen :) Kuukauden Liman katujen tallaamisen jalkeen saan siis vihdoin muistutuksen siita, missa maassa olen. Lima kun on kovin persoonaton paakaupunki Perun kaltaiselle kauniille ja kulttuuriltaan rikkaalle maalle.

Love message to the world..

...soi asken taydella teholla techno combissa toihin tullessani :D ja luultavasti paassani seuraavan viikon. Tassa ensiksi minun taytyy hieman korjata Iltasanomien artikkelia: kaikki tavarat eivat pudonneet, mutta osa kylla. Taidan nyt olla keltaisen lehdiston vaaristelyn uhri ;)

Keskiviikon jarkytyksesta alan itse vahitellen toipua, vaikka olo onkin viela valilla ollut saikky. Itse en ole sattumalta tuntenut yhtaan jalkijaristysta, vaikka niita onkin taalla ollut lukuisia. Se vaan riippuu niin paljon siita missa silla hetkella on, onko sita bussin kyydissa (jossa ne iskarit eivat ole ihan viimeista huutoa) vai sangyssaan makaamassa. Joka tapauksessa olen hyvin tiedostanut sen missa on passini ja lampimat vaatteet, niin etta voin akkia lahtea matkaan. Oma pelkoni on kuitenkin pikku pallero vain verrattuna siihen mita etelassa on koettu. Vaikka tilanne tuhoutuneilla alueilla on kaoottinen ja surullinen, ei katastrofi nay suuremmin Liman arjessa. Meidan kohdallamme toissa on suunniteltuja kouluvierailuja siirretty myohemmaksi Liman reuna-aluiden koulujen karsimien vahinkojen takia. Suurimmat vahingot Limassahan tapahtuivat nimenomaan koyhilla alueilla, jossa talot ovat heikkorakenteisempia.

Kauppojen vesivarastot ovat huventuneet nopeasti, kun sita on hamstrattu lahjoituksiin kriisialueille. Kylla sita itsellakin kavi mielessa lahtea Icaan vapaaehtoiseksi auttamaan, mutta luulen etta sita olisi ollut vaan tiella kun ei osaa kunnolla kielta eika ole esim ensihoitajan papereita takataskussa. Se mika tassa oikeasti ottaa paahan, miten uhrien lukumaaraa olisi voitu pienentaa, on se etta miksi niita taloja ei voida rakentaa tukevammiksi, kun kerran eletaan nain seismologisesti herkalla alueella. Niin ne saastot ja huijaukset sitten paljastuvat kun sementin sisalla ei ollutkaan mitaan tukea pitamassa seinaa pystyssa. Kirkotkin ovat niin pyhia, ettei niiden rakennelmiin voida kajota, vaikka juuri ne ovat niita paikkoja joihin ihmiset kokoontuvat.

Noh. Hesari on uutisoinut asiasta niin hyvin, etta te tiedatte tilanteen yhta lailla kuin minakin. Ja sitten muihin asioihin. Toita on ollut aijottua vahemman, mutta toita on kuitenkin ollut. Sunnuntaina pidin ensimmaisen englannin tuntini, joka oli haasteellista, koska en yhtaan tiennyt mita oppilaat jo aikaisemmin osaavat ja koska en ole koskaan opettanut mitaan. Seuraavalle tunnille on kuitenkin helpompi valmistautua, kun tiedan mita odottaa. Opettamista helpottaisi myos se, jos saisin espanjan ja englannin puhumisen valista eliminoitua suomeksi ajattelemisen... Talla viikolla kouluvierailut jatkuvat ja eilen olimme Atessa viemassa muutaman luokan katsomaan teatteria. Kaynti oli osa Casa de Panchitan jarjestamia Salida Culturaleja, joiden tarkoituksena on vieda lapsia erilaisiin kulttuuritapahtumiin, kuten teatteriin ja museoihin. Talla hetkella taalla on vieraana kolumbialainen nayttelija, joka esitti lapsille jongloorausta ja naytelman vuokraamassamme tilassa. Vaikka Ate sijaitsee viela samassa kaupungissa, siella on kaikki erilaista liman keskusalueihiin verrattuna, ilmastoa myoten. Atessa oli kuin kesa auringon porottaessa ja talvikamppeet sai hetkeksi heittaa kassiin, josta ne taas paluumatkalla puettiin paalle.

P.s. Sattui muuten kirjoituserhe. Jotta postipate ei joudu viettamaan unettomia oita, niin lahettakaa ne kirjeet sittenkin osoitteeseen General borgoño, eika vain Borgoño :)

Iso saikahdys

Kuten kaikki ovat varmaan jo kuulleet, Limassa oli eilen illalla puol seiskan aikaan 6 richterin maanjaristys. Olin kollegamme Agatan luona talon ylimmassa viidennessa kerroksessa kun se alkoi. Kysyin Saijalta onko taa nyt maanjaristys, toivoin nakevani vaan unta. Juoksimme sitten ovensuuhun "turvaan". Paniikki ei olisi ollut ihan niin iso ellei itse limalainenkin olisi ollut kakat housuissa. Siina sitten kyyneleet silmissa katottiin kun tavarat lensi hyllysta lattialle ja odoteltiin toiveikkaina muutama erittain pitka minuutti etta tary loppuisi. Koko ajan teki mieli lahtea juoksemaan rappusia alas, mutta pystyin hillitsemaan itseni. Pahinta se tarina oli nimenomaan korkeissa rakennuksissa, kadulla se olisi tuntunut vahemman. Ilmeisesti tamanmoista jaristysta ei Limassa ole ollut kolmeenkymmeneen vuoteen. Jaristyksen keskipiste oli merella 150km Limasta ja 40km Ican kaupungista, jossa pahimmat tuhot ovat tapahtuneet. Kotikorttelissakin oli lasinsiruja jalkakaytavalla kun ikkunat olivat rikkoutuneet, mutta sen kummemmempaan vahinkoon en ole itse tormannyt. En nukkunut viime yona silmaystakaan, kun en jalkijaristysten pelossa halunnut menna nukkumaan. Lehdisto on pommittanut sahkopostia kommenttien toivossa ja iltasanomille ehdin jo kommentoimaankin puhelimessa. Katotaan tuleeko jotain lehteenkin huomenna. Hesarin jutuissa kommentoinut Nora Huhta 0n mun kamppis, jos joku on siihen kiinnittanyt huomiota!

Koulut on maanantaihin asti taalla Garcian komennosta suljettuna ja meilla on siis vahemman toita. Eilenkin oltiin juuri menossa kouluvierailulle kun jaristys alkoi, mutta luonnollisesti tarinat jaivat sitten toiseen kertaan. Kavelimme ensin ympariinsa Saijan ja Agatan kanssa ja lopulta kaytiin ostamassa punaviinia lahikaupasta ahdistusta helpottamaan. Kotona huomasin sattumalta ostaneeni Ican viinia, aika sattuma. Vaikka eilen hetken ajattelin elamani jo olevan ohitse, olen nyt jo positiivisella mielella jatkamassa eloani Limassa. Mutta kylla tassa on ollut vahan liikaa actionia nyt ensimmaisille viikoille. En ollut edes aikaisemmin tiedostanut etta taalla oikeasti maa jarisee vahan valia. Mutta normaalisti se on kuulemma ohitse ennen kuin sita edes huomaa, eika voimakkuus ole mitaan verrattuna eiliseen. Ilmeisesti jalkijaristyksia voi hyvin tulla tan viikon aikana ja paikalliset osasivat eilen ennustaa oikein etta tanaan paistaa aurinko. Kuulemma aurinko paistaa aina maanjaristyksen jalkeisena paivana. Mutta on taa kamalaa. On. Vaikka en nahnytkaan elamani vilistavan silmieni edessa, niin muistin kylla ketka ovat mulle tarkeita. Eli juurikin te jotka tata blogiani luette: olette rakkaita, muistakaa se!