Dreaming of the white Christmas, eli nauttien kesän auringosta :)

Kesäauringon paahteessa on joulutunnelman löytäminen yllättävän vaikeaa, varsinkin kuin normaalit joulurutiinit, kuten marlin glögin ryystäminen, eivät ole olleet mahdollisia. Lohdukseni perinteinen perulainen jälkiruoka arroz con leche (riisiä maidolla) on kanelin kera nautittuna lähes joulupuuron veroinen. Myös tänään postissa saapunut joulukalenteri helpotti kummasti oloa. Luokkalaisteni kanssa olen harjoitellut Tonttujen jouluyötä La Casa de Panchitan ensi sunnuntaisiin joulujuhliin, mutta sekään ei ole onnistunut herättämään joulutunnelmaa sisälläni. Joulu on hyvin esillä Liman kaupunkikuvassa. Jouluvalot laulavat epävireisesti ja vilkkuvat villinä kaikissa sateenkaaren väreissä. Mauttomien joulukuusien rinnalla seimiasetelmat ovat ehkä ainut asia joka täällä henkii joulun perinteistä kauneutta. Näyteikkunoiden lumiukot ovat hyvä symboli joulun kaupallisuudesta maassa, jossa lunta löytyy vain vuorten huipuilta. Kauppojen joulupukeillakin on varmasti kova hiki paksuissa nutussaan...

Pikkujoulujen tapaan täälläkin on perinteenä lahjojen vaihto. Salaiset kaverit jaettiin työporukan kesken jo marraskuun puolella ja arjen piristyksenä toimistolla on laatikko johon voi jättää pieniä lahjuksia salaiselle ystävälleen. Lahjojen vaihto huipentuu keskiviikkona joululounaaseen, joka luullakseni vastaa pitkälti suomalaisia pikkujouluja, varsinkin kun kaljaa on taidettu ostaa varastoon melko lailla. Eilen pidimme myös englannin ryhmäni kanssa pienet joulujuhlat kotonani perulaisia herkkuja kokkaillen ja lahjoja vaihtaen. Ilman pienintäkään ennakkoaavistusta illanistujaiset muuttuivat myös yllätys syntymäpäiväjuhlikseni! Tytöt olivat ostaneet kirjaillun suklaakakunkin. Ensimmäinen synttäriyllätys sai kyllä liikutuksen silmäkulmiin, yllätyskakuista en ole saanut nauttia sen jälkeen kun muutin pois vanhempieni hoivista. Nimenomaan sunnuntain englannin tunneilla muodostetut ihmissuhteet ovat työni parasta antia. Tytöt ovat osoittaneet todeksi sen perulaisten sydämellisyyden. Rakkautta ja lämpöä riittää jaettavaksi, ja yhteisiä hetkiä on kertynyt runsaasti myös La Casa de Panchitan ulkopuolella. Vaikka paperilla olenkin tituleerattu opettajaksi, totuuden nimissä he ovat opettaneet minulle vähintään yhtä paljon.

Perun vastineet glögille ja pipareille ovat kaakao ja paneton, eli hedelmäkakku. Paneton lieneekin ainut täkäläinen perinneruoka, joka ei minuun ole tehnyt vaikutusta. Selitys sille taitaakin löytyä siitä, ettei se ole alun perin perulainen herkku. Muuten useimmissa kodeissa on juhlaruokana kanaa, joka lienee yksi perulaisten tärkeimmistä energianlähteistä. Joulua juhlitaan täällä jouluaattona puoliltaöin illallisella ja ainut virallinen vapaapäivä on 25. joulukuuta. Itse menen aattona pomon perheen luokse jouluillalliselle ja lupasin osallistua menun loihtimiseen leipomalla karjalanpiirakoita. Siskoni saapuu luokseni kyläilemään joulupäivällä aamuviideltä, joten matkaan illalliselta luultavasti suoraan lentokentälle. Nooran myötä saan viimein syyn tutustua Liman pakollisiin nähtävyyksiin kuten museoihin ja ehkä jopa hypätä turistibussin kyytiin, vaikka tärkeintä onkin jakaa hänen kanssaan kaikki ne paikat, maut ja ihmiset, joihin olen täällä jo ehtinyt kiintyä. Eilen ostin meille lentoliput Amatsonin sademetsän sydämeen Iquitokseen, jossa vietämme uuden vuoden. Kaupunkiin ei maateitse pääse, vaan lentämisen ohella ainut vaihtoehto on jokea pitkin paatilla, mutta matkaa Limasta kertyisi viisi päivää. Onneksemme muutama iquitoslainen kaverini on paikan päällä viettämässä pyhiä, joten saamme varmasti täydellisen opastuksen kaupungin saloihin.

Toissaviikolla tein toisen piipahdukseni Ayacuchoon, mutta tällä kertaa työn merkeissä. Olin mukana järjestämässä vuoden juhlia iltakouluissa opiskeleville kotiapulaisille, joille on vuoden mittaan järjestetty useita koulutuksia La Casa de Panchitan toimesta. Tapahtuman tarkoituksena oli hauskanpidon lisäksi tuoda kunnallisten päättäjien tietoon lapsityöongelman laajuus ja konkreettisesti näyttää kuinka paljon Ayacuchostakin löytyy alaikäisiä, jotka työskentelevät päivät ja opiskelevat illat. Monet heistä ovat jopa alle kymmenvuotiaita.

Koska epäoikeudenmukaisuutta ja surua löytyy maailmasta niin paljon, muistakaa kaikki näin joulun alla jakaa iloa kertomalla rakkaillenne että ne kolme kaunista sanaa. Itsekin tahdon nyt sanoa teille kaikille, että olette mielessäni ja nyt alkaa jo olla ikävä loistavaa seuraanne. Entonces..

!FELIZ NAVIDAD PARA TODOS!

Tarkkailija

Vihdoin joku on nostanut harmaan lasikuvun kaupungin yltä. Viimeisen neljän kuukauden aikana Liman ilmasto on pitkälti tuntunut siltä kuin asuisi suljetussa tilassa, jossa pakokaasuista ilmaa on mahdotonta paeta. Koko talven oli joka päivä sama sää. Harmaata, kosteaa ja koleaa, eikä koskaan tuulta, sadetta eikä sammakoita. Nyt on kuitenkin jo kesän merkkejä ilmassa. Auringon säteet tunkeutuvat saastepilvien läpi lähes joka päivä, torakat ryömivät koloistaan ja perhoset lentelevät pilvinä puistossa. Pilvipeitteen repeytymisen ansiosta olen nähnyt Liman taivaalla ensimmäistä kertaa kuun ja tähtiä! Viime päivien auringonpaisteen perusteella alan jo aavistella että tulevat kaksi kuukautta tulevat olemaan melkoisen hikiset.

Edellisviikolla tapahtui jotain harvinaista, kun Björk saapui Limaan. Harvinaista siksi, että suuret maailmantähdet harvemmin jatkavat Etelä-Amerikan kiertuettaan Peruun asti. Eikä sinänsä ihme. Liput maksoivat saman verran kuin Euroopassa, eli vain harvalla perulaisella sellaiseen on varaa. Jonkin aikaa asiaa manattuani sain selville, että se johtuu verotuksesta, eikä artistien ahneudesta. Björkin keikalle lähdin tosifanien kanssa vip-lipuilla, joka tarkoitti aidattua aluetta lavan edessä. Hienoa esteettömän näkymän ja hienon keikan lisäksi minuun teki suuren vaikutuksen se, että kalja ja pisco sour tarjoilu tuli lavan reunalle asti, eikä varattua paikkaa tarvinnut menettää kaljajonojen takia. Eli yllätyksekseni tapahtuma oli hyvin organisoitu, vaikka omaa paikkaani jonossa olikin varattu aamupäivästä asti.

Elämänlaatuni on viime viikkoina parantunut huimasti huoneen muutoksen myötä. Uusi luukkuni on ihan oikea asunto jossa tekee mieli kölliä. Pekan ja suomityttöjen lähdön jälkeen olen varannut enemmän aikaa rentoutumiseen ja kulttuurin harrastamiseen. Tällä hetkellä myös elokuvat täyttävät vapaa-aikaani, koska meneillään on kahden viikon Aki Kaurismäen retrospektiivi jossa pyörii 15 eri filmiä. Tuntuukin huvittavalta että saan näin Limassa ollessani mahdollisuuden nähdä Kaurismäen filmejä, joita en vielä Suomessa ole nähnyt. Suomen promootioon törmäsin myös sunnuntain El Comericiossa (Perun laajalevikkisin sanomalehti), jossa oli iso juttu Suomen koulutuksesta, joka on jälleen kerran todettu maailman parhaimmaksi.

Vaikka viihdyinkin erinomaisesti ensimmäiset kuukaudet Saijan ja Noran kanssa, olen nyt tyytyväinen siihen, etten voi enää lintsata espanjan harjoittelusta, vaan sosiaalinen elämäni on nyt lähes täysin espanjankielistä. Lisäksi työnarkomaani luonteelleni on tehnyt hyvää se, että töitä on ollut paljon, koska muita kokopäivävoluja ei ole ollut hommiani jakamassa. Muutoksen myötä myös pakon edessä tapahtuva jatkuva ystävänhaku on tuottanut vähitellen hyviä tuloksia. Myös La Casa de Panchitan enkun ryhmäni tyttöjen kanssa olemme jatkaneet yhdessäoloa sunnuntain työpäivien jälkeen. Viime sunnuntaina vietimme iltaa kotonani pisco souria maistellen. Niin raskasta ja tiivistahtista kuin heidän kotiapulaisten arki onkin, osaavat he silti olla uskomattoman iloisia ja energisiä, että itseäni oikein hävettää kun niin usein tuntuu oma akku vetelevän viimeisiä.
Viimeinen kuukausi on töiden puolesta ollut kiireinen. Esityksiä kouluissa on ollut päivittäin ja sen lisäksi olemme pakertaneet maanantaina La Casa de Panchitassa alkanutta näyttelyä varten. Näyttely on osa Cordait-projektia ja esillä on oppilaiden kuluneen vuoden aikana tekemiä töitä. Tämän viikon jälkeen kouluprojektit tältä vuodelta kuitenkin loppuvat ja rytmi sen myötä rauhoittunee. Ensi viikolla arkeen tuo vaihtelua parin päivän työmatka Ayacuchoon.
Tänään aamusta jouduin menemään migracionesiin jonottamaan maassaololuvan pidennystä. Maahan tullessa turistiviisumilla maassa saa olla 90 päivää, jonka jälkeen toimistolla joutuu kuukausittain käymään ostamaan lisää aikaa, hinta on suunnilleen dollarin päivässä. Toinen vaihtoehto on matkata toisaalleen rajojen ulkopuolelle, mutta vähäisten vapaapäivien ja Perun kouluamattomien maastojen houkutuksen takia itse päätin lopulta maksaa maassaolostani. Prosessi ei sinänsä ole vaikea, itse olen selvinnyt jonoista toistaiseksi suhteellisen nopeasti. Matka virastoon on kuitenkin kaoottinen ja muistuttaa hyvin siitä että elämme kehitysmaassa. Kuten täällä yleisestikin, kaduilta voi ostaa lähes mitä vain karttapalloja myöten. Maassa jossa sosiaaliturvan kattavuus on heikko ja epävirallisissa työsuhteissa työskentelevien osalta olematon, on ihmisten työllistettävä itse itsensä. Kerjäläisiä ei kaduilla oikeastaan näe, vaan kaikilla on jotain myytävänä. Virastoon johtava katu viliseekin kauppiaita myyden niin kyniä, passikoteloita kuin lomakkeitakin, joita kyllä saa talosta ilmaiseksi. Perulaisista yli 70 % työskentelee epävirallisella sektorilla. Harmaan työn tekijöitä ovat esimerkiksi ilman työsopimusta työskentelevät kotiapulaiset, suurin osa taksikuskeista, kengänkiillottajat kaduilla sekä combeissa karkkeja ja pientä tilpehööriä kauppaavat myyjät. Voi vain ihmetellä saako liikennevaloissa suihkepulloja kauppaava yrittäjä riittavästi ansioita elämiseensä. Tuskin.

Jouluun on enää neljä viikkoa aikaa ja täälläkin alkaa erilaista joulumateriaa nousta ympäriinsä päivä päivältä enemmän. Joulun kaupallisuus korostuu täällä entisestään. Vaikka kuusia ei tässä maassa kasva, lunta ei löydy kuin vuorten huipuilta, eikä joulupukkikaan tarvitse paksua nuttuaan etelän lämmössä, ovat joulun symbolit täällä täsmälleen samat kuin pohjoisessakin. Lumiukko-ikkunan koristeista ja laulavista valoista huolimatta joulutunnelma ei ole onnistunut tarttumaan vielä minuun. Enkä kyllä uskokaan että auringonpaahteessa pystyn saavuttamaan samaa joulun harrasta tunnelmaa, kuin Suomen pimeässä ja muistoissani niin valkeassa joulussa. Varsinkaan ilman oman perheen hellää huomaa. Jouluaaton suunnitelmani ovat vielä auki, mutta ilokseni sisko lentää Liman kentälle joulupäivän aamuna. Toivottavasti mukanaan muutama joulutorttu ja pipari.

Vaikka elämä täällä rullaa eteenpäin mukavasti, on mieltä painanut asiat kotipuolessa, kuten viimeisessä kirjoituksessanikin mainitsin. Edellisviikolla toivonkipinä sammui ja pappa nukkui pois. Lauantaina ovat hautajaiset, joihin en surukseni pääse mukaan. Ajatuksissani olet pappa kuitenkin.

Los ganadores :)

Minäkin olen trekkaaja, nyt se on vihdoin tullut todetuksi. Kaksi viikkoa sitten teimme Pekan, neljän muun urhean turistin, oppaan, kolmen aasin ja aasimiehen kanssa neljän päivän Santa Cruz-trekin Vaqueriasta Cachapampaan. Kaksi ensimmäistä päivää kipusimme ylöspäin määränpäänä 4750 metrin korkeudessa sijaitseva Punta Union ja kaksi viimeistä laskeuduimme alaspäin. Toisena päivänä nousua kertyi yli 1000 metriä, eli kuten arvata saattaa, hymy ei silloin ollut herkässä. Ohuen ilman lisäksi kipuamisesta teki raskasta lähtöä edeltävänä iltana saamani lievä ruokamyrkytys, joka vaivasi vatsanseutua reissun alkupäivät. Ajoituksemme meni sadekauden alun takia pari viikkoa pieleen ja vettä tuli taivaalta joka päivä, välillä myös rakeiden muodossa. Vesisade alkoi harmittaa huomatessamme, etteivät matkanjärjestäjältä lainaamamme sadehousut olleetkaan sateenkestäviä. Aika kuitenkin kultaa muistot eikä tuollaisia pieniä vastoinkäymisiä muista enää jälkeenpäin. Nyt päällimmäisenä muistoissa on vain upeat maisemat ja se mielen vallannut voiton tunne, kun ylämäki vihdoin päättyi.





Viime viikolla teimme toisen visiitin Liman ulkopuolelle. Alun perin ajatuksenamme oli lähteä Tingo Mariaan katsomaan viidakkoa, mutta busseja sinne ei kokan viljelijöiden protestien takia kulkenutkaan. Vaihdoimme siis suunnitelmaa ja lähdimme sen sijaan Huancayoon junalla, joka matkaa maailman toiseksi korkeimmilla raiteilla ja ohittaa maailman korkeimman juna-aseman. Juna Huancayoon matkaa vain kerran kuussa, joten oli onni, että se sattui meidän kannaltamme juuri oikealle päivälle.

Koska edellinen reissu oli fyysisesti haastava, vietimme tällä kertaa aikaamme rentoutuen, syömällä hyvin ja löntystellen kevyesti auringonpaisteessa. Kukkuloille kiivetessä huomasin että korkealla tehty trekki ei ollut vielä kehittänyt immuniteettia vuoristotautiin, vaan sydän pomppi 3300 metrissä samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Onnistuimme innostamaan Huancayoon mukaan myös irlantilaisen Lucyn, joka oli kanssamme trekkaamassa Huarazissa. Itse jouduin palaamaan Limaan sunnuntaiksi töiden takia, mutta Pekka ja Lucy jatkoivat matkaansa vielä Ayacuchoon. Rotkon partaalla kulkeva päällystämätön tie Huancayosta Ayacuchoon oli yöllä kuulemma jännä kokemus. Vastapainoksi pääsin itse Limaan palatessani matkustamaan business-luokassa, kun bussiemäntä tuli parin minuutin matkustamisen jälkeen ehdottamaan minulle siirtymistä alakertaan, jossa oli yksi tyhjä sänkypaikka jäljellä. Mukava peti ja dubbaamaton elokuva olivat oiva lopetus lomalle.

Olen nyt ollut Limassa puolet vapaaehtoisajastani ja samalla koen pienoista elämänmuutosta. Kaimani lähti kotimatkalle viime viikolla ja nyt olen ainakin vuoden loppuun ainut suomalainen La Casa de Panchitassa. Sunnuntaina muutin Saijan vanhaan huoneeseen, jossa saan nyt nauttia jykevistä seinistä sekä oman vessan ihanuudesta. Pekka on ollut täällä nyt reilut kolme viikkoa ja uskoakseni ehtinyt melko hyvin näkemään millaista eloa Perussa vietän, niin töiden kun vapaa-ajankin puolesta. Tutustuminen La Casa de Panchitaan ja Liman syrjäseutuihin ovat varmasti opettavaisinta mitä itse pystyn Limasta näyttämään. Aika on taas kerran kulkenut siivillä ja hyvästely on edessä perjantaina.

Kaiken tämän ohella täytyy välillä katsoa kauemmas tulevaisuuteen, eli aikaan paluun jälkeen. Yliopiston edustajistovaalit ovat tällä viikolla ja allekirjoittanut on taas kisassa mukana, vaikkakin vaalikampanjointi on tällä kertaa ollut minimissä. Muuten mieltäni painaa huoli sairaalassa olevasta papastani, jonka voimien toivoisin riittävän vielä pitkälle. Tuntuu pahalta olla toisella puolella maailmaa kun omassa perheessä on menossa näin kriittiset hetket. Halauksia!

Las Saijas y la vida

Kaksi Saijaa saman katon alla ja nimipaivat tulossa. Oli vain yksi vaihtoehto: jarjestaa juhlat. Ja niinhan me jarjestimme, mutta alunperin suunnitellut saija-ilmapallot ja -paidat jaivat tekematta. Ehka parempi niin, eihan me mitaan egoisteja olla. Juhlat onnistuivat hienosti, ainakin Saijat olivat tyytyvaisia, vuokraemanta ei niinkaan. Meilla oli huonoa onnea kun vuokraisantamme pahasisuinen sisko oli tullut juuri samaiseksi viikonlopuksi kylailemaan ja luvasta seka juhlien rauhallisesta luonteesta huolimatta haati meidat kesken kaiken katolta alas. Ensimmaista kertaa elamassani omat juhlani keskeytettiin niin karusti, mutta onneksi paikallinen baari on aina auki aamunkoittoon. Kaksi viikkoa sitten sain mahdollisuuden nahda Liman yoelamaa baaritiskin takaa, kun minua pyydettiin paikalliseen irkkupubiin Dublinersiin toihin sen vuosipaivana. Hyppasin kokonaan blokkausvaiheen yli ja aloitin suoraan baarimaijana. Vodka appelsiinimehulla taisi olla ainut drinksu jonka osasin entuudestaan valmistaa... mutta kokemattomuuteni ja viela puutteellisen espanjani huomioonottaen selvisin urakasta kunnialla, vaikka valilla vodka ja agua menivatkin melussa sekaisin. Paikka oli aariaan myoten taynna, joten paasin hommiin heti toden teolla. Onneksi seisomista ja kiiressa tyoskentelya on tullut harjoiteltua jo Suomessa. Hommia on tarjottu jo lisaakin, mutta paikan uniformu on mun makuuni ja kokooni hieman liian pieni, ja palkkaakin illasta tuli vain Suomen tuntipalkan verran. Mutta koska tama on minun seikkailuni ja kokemukset ovat rahaakin arvokkaampia, niin saattaapi olla etta lahden leikkiin mukaan toistekin. Arki on arkea myos Limassa, mutta ulkkarina huomaa ja oppii joka paiva uusia asioita ymparistostaan. Se vain vaihtelee jaksaako asioille nauraa, ohittaako ne kokonaan vai pistaako ne vihaksi. Esimerkkeina tasta on jatkuva viheltely ja kaoottinen liikenne. Toistaiseksi artymys on noussut vain muutaman verran vasyneena. Ja eilen meita todella nauratti, kun pienessa tihkusateessa tulimme Saijan kanssa "viimeisen sinkkuiltamme" jalkeen taksilla kotiin Barrancosta. Taksi oli oikein tyypillinen vanha pieni keltainen fiiatti, jossa pyyhkimet toimivat manuaalisesti. Kasi vaan ikkunasta ulos ja muutamalla pyyhkimen sivalluksella vesipisarat pois, katevaa, vaikkakin lievasti vaarallista. Señorin onneksi Limassa ei koskaan tuon enempaa sada. Olen myos oppinut suodattamaan suurimman osan ylimaaraisesta halinasta. Pahin kulttuurishokki talla saralla lienee ollut kayttaytyminen elokuvateatteireissa. Sen nyt viela antaa anteeksi jos se kannykka on jaanyt paalle, mutta etta siihen viela vastaa ja puhuu kaiuttimeen! Ilma on vihdoin muuttumassa vahitellen kevaisemmaksi ja aurinko on nayttaytynyt useana paivana. Ja normaalisti niin karu Lima nayttaa astetta kauniimmalta auringon paisteessa. Lapasetkin olen uskaltanut muutaman kerran jattaa jo kotiin, vaikka ilma viileneekin illan pimentyessa. Taalla betonin, aavikon ja saastepilvien keskella olen muutaman kerran haaveillut metsalenkista tai mokkiviikonlopusta kotipuolessa. Ruskan ja puolukkapaivien menetys vahan harmittaa valilla. Mutta tuleehan niita syksyja viela Suomessa vietettya ja nyt on aika nautiskella muista asioista. Yleisesti ottaen koti-ikava ei ole ehtinyt vaivaamaan ja rehellisesti voin sanoa, etta on sen verran pitanyt taalla kiiretta etten ole ehtinyt paljoa murehtimaan. Joka johtunee myos siita etta asiat ovat taalla kohdallani melkoisen hyvin :) Vahan syyllistan itseani siita, etta olen antanut periksi joistakin periaatteistani. Nestlén jaateloa ja suklaata on lahes mahdotonta valttaa ja talla viikolla erehdyin kavelemaan Starbucksiin elamani ensimmaista kertaa. Rehellisyyden nimissa taytyy tunnustaa etta niin hyvaa kahvia en ole tasta maasta viela saanut (joka on ollut todellinen ongelma). Ja mukavat penkit, seka vakaajalkainen poyta olivat virkistavaa vaihtelua.

Viime viikkoina on La Casa de Panchitassa riittanyt tekijoille toita ja internetin viihdekaytto on jaanyt lahes kokonaan vahaiselle vapaa-ajalleni (kuinka kurjaa!), joka on myos tarkoittanut sita etta yhteydenpito ja blogin paivitys on jaanyt vahemmalle. Pahoitteluni siita! Ja samalla kiitokset kaikille, jotka ovat piristaneet paiviani perinteisella postilla. Hymy nousee korvannipukoihin aina kun Señora Nelly huutaa kuorta heilutellen perääni.

Parin tunnin paasta hyppaan combiin hakemaan pitkaan odottua vierastani lentokentalta. Harmillisesti voin kuitenkin vastaanottaa vain Pekan, enka rinkkaa, joka ei ehtinyt Tukholman pikaisessa vaihdossa matkaan mukaan. Klassinen tapaus, joka ei omalle kohdalle ole aikaisemmin osunut. Onneksi olin jo ehtinyt ostaa Pekalle tervetuliaislahjaksi perinteiset turistikuteet, eli inka kola t-paidan ja kankaiset turistipoksyt ;D Toivottavasti varusteet tulevat kuitenkin nopeasti perille, jotta saamme aloittaa lomamme trekkauksella Huarazin vuoristossa suunnitelmien mukaisesti.

Some girls are bigger than others

Viime viikolla Chile vuosien odotuksen jalkeen luovutti Perun ex-presidentin Alberto Fujimorin Peruun oikeudenkayntia varten vastaamaan ihmisoikeusrikkomuksistaan ja korruptioskandaalistaan. Sivullisena tarkkailijana itselleni on ollut lieva yllatys se, etta jotkut perulaiset yha ajattelevat Fujimorin olleen Perun paras presidentti. Monimutkaisessa yhteiskunnassa ei mikaan ole yksinkertaista. Fujimori nosti Perun inflaation kourista aloittaessaan kymmenen vuoden presidentin uransa vuonna 1990 ja hanen kunniakseen lasketaan osittain myos Sendero Luminoson kukistaminen. Tahdon kuitenkin uskoa, etta vakivaltaan voi vastata muullakin tavoin kuin vuodattamalla lisaa verta. Innolla seurataan, miten paha saa palkkansa.

Kolmasosa Perun visiitistani on nyt takana ja olen vahitellen oppinut talon tavoille niin kotona kuin La Casa de Panchitassakin. Tyoni taalla ei ole ollut aivokapasiteetin kayton suhteen niin haasteellista kuin olisin toivonut, mutta mielenkiintoista se on monella tapaa. Projektit joissa taalla paaasiallisesti toimin ovat luku-ja kirjoitustaito projekti Cordaid, seka suomalaisen rahoituksen avulla pyoriva Naisasialiitto Unionin seksuaalivalistusprojekti. Naiden lisaksi pidan kotiapulaisille sunnuntaisin englannin ja suomen kielen tunteja. Kylla, he haluavat oppia suomea! Haasteellista on ollut ottaa selville etta miten nama meidan verbit oikein kayttaytyykaan, oman aidinkielen kielioppi on valitettavan huonosti hallussa. Abladiivit ja ne muutkin kaverit kun taisi mun osalta unohtua sinne yla-asteelle.

Vaikka kaikki koulussa opetettu ei paahani ole jaanyt, tahdon silti kumartaa syvaan koulupakolle. Taalla nakee niin konkreettisesti sen mitka lahtokohdat koulunkaynti antaa elamalle. Koulussa oppii oppimaan! Vasta aikuisialla koulun aloittavilta puuttuu kokonaan sellainen ongelmanratkaisukyky ja kyky johtopaatoksien tekemiseen, joka itselle tuntuu ihan synnynnaiselta. Lapsuuden menetettyja kouluhetkia ei jalkeenpain pysty enaa taysin korjaamaan. On surkeaa nahda kun aikuiset ihmiset eivat pysty suoriutumaan tehtavasta, jonka ekaluokkalainen lapsi normaalisti tekisi hetkessa. LCP:n Cordaid-projektissa on paamaarana ensimmaisen asteen opiskelijoiden, niin lasten kuin aikuistenkin, lukemiseen ja kirjoittamiseen motivoiminen. Vierailuilla kerrotaan erilaisten oheismateriaalien avulla opettavainen satu ja oppilaita aktivoidaan eri tavoin osallistumaan tarinan kulkuun. Taman jalkeen oppilaat tekevat muutaman tehtavan, jossa he pohtivat tarinan tapahtumien merkityksia. Lokakuussa aloitamme uuden tarinan parissa, jota varten olen kuluvan viikon aikana taiteillut naamareita. Viikonlopun aikana pitaisi viela opetella laulu, jota sitten maanantaina on jo tarkoitus koulussa luritella. Ei tietenkaan yksin.

Cordaidiin kuuluu osana myos kulttuurivierailut, joihin oppilaita viedaan kaksi kertaa vuodessa. Taman vuoden viimeinen Salida cultural oli viime viikolla, mutta sita ennen sain nahda kolumbialaisen Humberton tarinatuokion lukuisia kertoja. Itse olen nauttinut eniten koulukaynneista lasten kanssa, lapset kun ovat aina yhta innostuneita. Ja samalla olen paassyt irti koko-komplekseistani. Jos joskus olen tuntenut oloni isoksi sovituskopin peilia tiiraillessani, niin taalla lapset jaksavat kylla ihmetella suuria kasiani ja jalkojani niin avoimesti, ettei sita voi kuin nauraa.

Ulkomailla elon miinuspuolena on se, etta joutuu hyvastelemaan ihmisia joihin on jo ehtinyt kiintya. Nora muutti kampastammme pois jokin aikaa sitten ja eilen jouduin antamaan lahtohalit eraana aamuyosta puistossa tapaamalleni ja jo ystavakseni tulleelle Tomille, joka palasi toisessa NGO:ssa suorittamansa kuuden viikon volujakson jalkeen takaisin Madridiin. Elama kuitenkin jatkuu vilkkaana, ja alan jo ihmetella miten ehdin taman puuttuvan neljan kuukauden aikana tekemaan ja nakemaan kaiken sen mita haluaisin, jos aika rientaa yhta nopeasti eteenpain kuin se tahan mennessa on tehnyt. Pekka matkaa luokseni reilun kahden viikon paasta(!!) ja lokakuussa saan mahdollisuuden lomailla hieman. Tarkoituksenamme on lahtea Huarazin vuorille trekkaamaan ja kayda vihdoin katsomassa milta se viidakko oikein nayttaa. Syvalle amatsonin uumeniin ei kuitenkaan ole aikaa menna, vaan tyytynemme ihailemaan metsikkoa selvan reunalta Tingo Mariasta.

Lima top 5

1. Elokuvat
Tuntuu kuin olisin taivaassa. Kuluneen viikon aikana olen ollut elokuvissa viisi kertaa, joka on lahes suoraan verrattavissa siihen, etta elokuvissakaynti taalla on lahes viisi kertaa halvempaa kuin Suomessa. Elokuvia on yleensa helposti nahtavissa originaalilla kielella ja valikoimakin on vahintaan yhta hyva kuin Turussa. Kaksi suurimman vaikutuksen tehnytta taalla nakemaani filmia ovat Vida secreta de las palabras (Espanja 2005) ja Life of the others (Saksa 2006). Suosittelen kaikille lampimasti.

2. Kylatunnelma
Vaikka Lima on kahdeksan miljoonan asukasmaarallaan suurkaupunki, tuntuu Mirafloresin kaupunginosa olevan kuin oma itsenainen kaupunkinsa. Riippumatta siita kuinka iso kaupunki on kyseessa, samat ihmiset sita tulee aina vastaan jos itsella on jonkinlainen rutiini arjessa. Tuttuja tuntuu taalla tulevan vastaan melkein useammin kuin Turussa. Omasta mielestani Miraflores on yksi Perun persoonattomimmista paikoista ostoskatuineen ja turisteineen, eika Starbucksin, KFC:n ja Mc Donaldsin lasnaolo asiaa ainakaan helpota. Kuitenkin olen jo loytanyt sielta jo useita lempipaikkoja niin kulinaaristen kuin kulttuuristen nautintojenkin suhteen ja onhan se meren lasnaolo turkulaiselle aina tarkeaa. Miraflores ei ole Liman kaupunginosista se, jossa mieluiten asuisin, mutta luultavasti se, jossa on helpointa asua. Toihin paasen yhdella combilla ja niin palvelut kuin vapaa-ajan menomestatkin ovat kaden ulottuvilla. Lahikauppaan on kaksi korttelia, elokuviin kolme ja paikalliseen suosikkipubiimme nelja. Voin siis rauhassa kavella kotiin yksinkin, vaikka aurinko olisikin jo laskenut tai vasta nousemassa. Lenkillekin paasee katevasti rantabulevardille, vaikka ensimmaiset kymmenen minuuttia taytyy pujotella autojen valissa.

3. Ruoka
Kasvissyonti ei ikina ole ollut nain helppoa! Vaikka popsisin mieluusti kalaakin, ei siihen ole Limassa viela ollut tarvetta, koska terveysintoilu on taalla talla hetkella niin pop, etta kasvisravintoloita nousee kuin sienia sateella. Eihan taalla kukaan sita ymmarra etta joku jattaa lihan syomatta ekologisista tai elainoikeudellisista syista, mutta ilmassa leijuu vahva illuusio siita etta kasvisruoka on terveellista ja laihduttavaa. Kiitos ja kumarrus siita. Esimerkiksi korttelin paassa kotiovelta on ihana lounaspaikka jossa tarjoillaan perulaiseen tapaan valmistettua kasvisruokaa ja vaihtoehdotkin ovat aina vitriinissa nahtavilla, jottei tarvitse ostaa soijasikaa sakissa.

4. Koti
Kotona en toistaiseksi ole ehtinyt paljoa muuta kuin nukkumaan, syomaan ja siivoamaan. No oikeestaan en niin kauheesti oo ees ehtinyt siivoomaan. 47 tunnin tyoviikot ja menojalan vipatus on pitanyt huolen siita, etten ole ehtinyt tylsistymaan. Painvastoin tuntuu silta, etta vuorokauden tunnit loppuvat kertakaikkiaan kesken! Tama on elamani ensimmainen solukamppakokemus ja taytyyhan se myontaa, etta taalla ja nyt tama on ainut oikea ratkaisu. Varsinkin kun kamppikset ovat suunnilleen yhta kiinnostuneita menemisesta, kortin pelaamisesta ja elokuvissa kaymisesta kuin minakin. Ainut herne siella patjan alla tuntuu olevan se, ettei sielta suihkusta aina tule lamminta vetta. Sen verran prinsessa olen viela, vaikka en muuta valittamista olossani taalla oikeestaan keksi.

5. Ihmiset
Viimeinen ja tietysti tarkein. Elamani taalla on toistaiseksi muistuttanut pitkalti vaihto-oppilasvuotta, koska olen viettanyt suurimman osan vapaa-ajastani muiden ulkomaalaisten kanssa englantia tai suomea puhuen. Mutta kohta suomikin jaa taas vahemmalle kun etvo-kollegojeni aika taalla alkaa olla taysi. Ja kyllahan sita on tullut tutustuttua myos perulaisiin, niin tyossa kuin vapaa-ajallakin. Yleistaen (ja viheltelyna esiintulevan machokulttuurin unohtaen) perulaiset ovat sydammellista ja hauskaa sakkia. Kylla se tunnelma on heti lampimampi kun jokainen kohtaaminen kruunataan poskipusulla. Suomalaista hajurakoa kunnioittavana ihmisena taman pienen eleen omaksuminen on jo yksinaan muuttanut minua. Eihan sita voi olla pahalla tuulella kun on poski muiskauksista markana.

Oikeudet muutoksiin pidatetaan.

Un pequeño viaje a Ayacucho

Takana on kolmen paivan lomareissu Ayacuchoon, joka sijaitsee 2700 metria merenpinnan ylapuolella reilun 500 kilometrin paassa Limasta. Matkamme paikan paalle kesti viisi tuntia suunniteltua enemman rengasrikosta ja tien huonosta kunnosta johtuen. Luulen viivastyksien kuitenkin olleen onni onnettomuudessa, koska nyt meilla oli mahdollisuus nahda upea lumen peittama vuoristo paivanvalossa ylittaessamme Andeja yli 4000 metrin korkeudessa. Ja koska kaikki eivat ole tutustuneet edelliseen matkablogiimme, niin taytynee minun tassakin tuulettaa Perun busseja, joissa pelataan bingoa, katsotaan elokuvia ja nukutaan puolimakuuasennossa peiton alla. Ruokatarjoilua unohtamatta. Nama edut koskevat siis kalliimpien = turvallisempien bussiyhtioiden autoja, joissa meno on vahan niinkuin matkustaisi lentokoneessa. Lentokone-vertaus pitaa paikkansa myos pelkotilojen osalta, koska vuoristossa tiet eivat ole suoria eivatka leveita.
Ayacucho toimi koko 1980-luvun Perun terroristijarjesto Sendero Luminoson tukikohtana, joka tarkoitti sita, etta kaupunki irrouttautui muusta Perusta ja sen asukkaat joutuivat terroristiryhman ja hallituksen valisten taisteluiden valikateen. Terrorismin aikakausi on jattanyt verisen jaljen Perun historiaan, ja sen sotkuja setvitaan vielakin. Kuulemma jopa 70 % kaikista terrorismin aikana tapahtuneista kidutuksista ja katoamisista tapahtui juuri Ayacuchossa. Vaikka kaupungilla ei ole ollut kuin viisitoista vuotta aikaa palata normaaliin elamanrytmiin, ainut nakyva muisto terrorismin ajoilta on kaupungissa sijaitseva entinen vankila, joka on sittemmin muutettu kasityolaisten kauppahalliksi.

Talla hetkella Ayacucho on kaunis ja rauhallinen kaupunki, joka on toistaiseksi saastynyt suurilta turistimassoilta. Melkein jo luulimme olevamme ainoat gringat koko kaupungissa, mutta tulihan niita sitten jossain vaiheessa kuitenkin vastaan. On onni ehtia nakemaan tuollainen vuoristokaupunki viela koskemattomana. Kymmenen vuoden kaupunki lienee jo turistien valloittama ja kaikkien Plaza de Armasta ymparoivien talojen parvekkeet ovat taynna ravintoloita kuten esimerkiksi Cuzcossa.

Ohut vuori-ilma hidasti menoamme ensimmaisena paivana, mutta perjantaina huristelimme combilla laheiseen Quinuan kylaan, jossa saimme ihailla loputonta vuorijonoa ja nauttia rauhallisesta maalaistunnelmasta. Paikka oli niin rauhallinen, etta melkein tuntui kuin aika olisi pysahtynyt. Parasta heti maisemien jalkeen oli herkullinen alkuperaisnaisilta ostamamme mossolounas emolienten (lammin teentapainen juoma) kera, jonka nautimme paikallisella torilla.
Matkakarpanen pisti kylla taas pahasti takapuoleen ja odotan kovasti jo seuraavaa reissurupeamaa, joka alkanee viimeistaan lokakuussa kun Pekka tulee tanne. Kotiinpaluu ei kuitenkaan talta reissulta ollut ankeaa, koska arki Limassa on ainakin toistaiseksi kaikkea muuta kuin puuduttavaa.